Luonnon lait valkokangas

Olet ehkä sattumalta jo tutustunutkin romanttiseksi komediaksi luokiteltavan Luonnon lakien ohjaajan Bronwen Hughesin aikaisempaan tuotantoon. Olet todennut soundin ja sightin sulavan ohjaajan kännyissä saumattomasti yhteen: kokonaisuudeksi, joka kestää juuri sen oikean hetken. Mutta mitäpä sitten ohjaaja on tehnyt? Television ruutuun ängettyjen klassikoiden krediittitiedoista rouvashenkilön nimeä on turha ryhtyä väijymään, täti löytyykin riesana taidenautintoja katkovien mainosvälähdysten taustalta. Mainosmaailman luonnonlakeja elokuvaformaattiin epätoivoisesti tunkeva Hughes onnistuu töpeksimään tarinansa jo ennen kuin elokuvan tähdet, ikihuono Sandra Bullock ja Ben "Armageddon" Affleck ryhtyvät kilpailemaan kumpi ansaitsee elokuvassa (ja itse asiassa koko elokuvavuoden) surkeimman näyttelijän pytyn.

Katsojan hämmennys valkokankaalta silmille lapioitavasta tujulta kevätpellolta tuoksuvasta tavarasta muuttuu pika pikaa alkutekstien jälkeen hammasten kiristelyksi ja suoranaiseksi epätoivoksi. Luonnon lait on extra-annoksella grillinestettä korvennettu elokuvamaailman turhuuksien rovio, joka on yhtä tunteeton kuin turhanpäiväinenkin. Alkavan kesän se pakollinen deittileffa kertoo tylsästi jokaäidin toivevävyn (Ben A.) toivottomalta tuntuvasta matkasta omiin häihinsä. Putipuhtoisen mutta epävarman sulhokandidaatin matka avioliiton auvoiseen satamaan mutkistuu luonnon näyttäessä vastustavan liittoa viimeiseen lentokoneen moottoriin pöllähtävään lokkiin. Matkakumppanit esittävät avioliiton karmeana ja välteltävänä mörkönä ja karikko häämöttääkin pinnan alla, kun matkaseuraksi päätyy vapaamielinen mutta, aah, niin suloinen villikko (Sandra B.), joka tarjoaa vakuuttavasti jo tutun huonoksi tulleen näytteen olemattomasta osaamisestaan. Hughesin valjastaessa sympatiapisteitä keräävät eläkeikäiset kivirekensä vetäjäksi Luonnon lait vajoaa lopullisesti pinnan alle.

Luonnon lait on jopa astetta pateettisempi tragikomedia perhejuhlaan kiiruhtavasta piruparasta kuin menneiden vuosien surullisen kuuluisa Vauhdilla Chicagoon (1987). Patologisenkin Steve Martin- ja John Candy- vihamiehen (jollaiseksi lasken myös itseni kuuluvan) täytyy pitkinhampain todeta tekohauskan parivaljakon onnistuneen luomaan edes muutama hauska hetki. Luonnon lait ei naurata kertaakaan ja parin minuutin juonen venyttäminen reiluksi puolitoistatuntiseksi tuntuu lähinnä hyvän filmimateriaalin hukkaan heittämiseltä. Olisipa Bronwen Hughes pitäytynyt leipätyössään Toyotan, Canonin ja McDonaldsin ylistyspuheissa niin maailma olisi edelleen yhtä kauheaa kalkkunaa kauniimpi paikka. Hävettää tunnustaa, että olen edes katsonut moisen moskan!