Fifty Shades Darker valkokangas

Paljon puhuttu Fifty Shades of Grey oli kehno elokuva, mutta se ei ansainnut sitä täyslyttäystä, jonka se monilta kriitikoilta sai. Heikoimmat arviot olivat mukahauskoja lyttäyksiä, eivät todellista kritiikkiä, ja ne kertoivat enemmän arvostelijoiden ennakkoasenteista ja epätoivoisesta klikkienkalastelusta kuin itse elokuvasta.

Fifty Shades of Greyn suoraviivainen tarina kärsi suoraan heikosta alkuperäiskirjasta, josta nostetut sitaatit kuulostivat hahmojen suusta kuultuna vielä kankeammilta kuin kirjan sivuilta luettuna. Ohjaaja Sam Taylor-Johnson ei pystynyt missään vaiheessa pelastamaan sitä, mutta ainakin hänen kylmä visuaalinen tyylinsä teki elokuvasta katsottavan.

Annoin elokuvalle kiltin kahden tähden arvion, koska mielestäni ohjaaja yritti tosissaan repiä potentiaalia kirjasta, joka oli silkkaa roskaa kaikilla paitsi kaupallisilla mittareilla. Kirjoittaja E. L. Jamesin tiedetään hamunneen itselleen paljon vaikutusvaltaa lopputuotokseen. Taylor-Johnson ei saanut missään vaiheessa täysin vapaita käsiä työstää materiaalia ja se näkyi. Edes Paul Verhoeven ei olisi kyennyt tekemään noista lähtökohdista mestariteosta.

Jatko-osassa Jamesin valta on vain kasvanut. Ohjaaja on vaihdettu, käsikirjoittajaksi on värvätty Jamesin aviomies eikä Fifty Shades Darkerissa ole enää mitään mitä puolustella. Fifty Shades Darker on sitä, mitä ensimmäisen elokuvan olisi monien lyttäyskriitikoiden silmissä pitänyt olla: siinä ei ole mitään puolusteltavaa, ei juonta, ei näyttelemistä, pelkkää kökköä melodraamaa.

Sanoisin, että Fifty Shades Darker on yksi huonoimmista elokuvista, jonka olen ikinä nähnyt. Sen juoni, jos sitä voi sellaiseksi kutsua, koostuu ainakin kolmesta sivujuonesta ja lukuisista jaksoista, joilla on hyvin vähän tai ei yhtikäs mitään tekemistä kokonaisuuden kanssa. Se on hahmoton ja tyylitön kokoelma tapahtumia, joiden pointtina on alustaa trilogian tulevan kolmannen osan tapahtumia, kuten istuttaa juonentynkiä ja esitellä hahmoja, mutta siinä sivussa se uhraa oman identiteettinsä. Seksikohtauksiin ympätyt karseat pop-kappaleet vain korostavat vaikutelmaa pakkauksen tyylitajuttomuudesta.

Kakkososa jatkaa siitä, mihin edellinen jäi. Anastasia ”Ana” Steele (Dakota Johnson) on jättänyt sadistisen Christian Greyn (Jamie Dornan) taakseen, mutta miljardööristalkkeri onnistuu pian liehittelemään hänet takaisin lupaamalla muuttaa tapansa. Ongelmaksi muodostuu Greyn menneisyys, josta haamut palaavat kummittelemaan ja sotkemaan nuoren parin onnea: salaperäinen rouva Lincoln (Kim Basinger), Anaa seuraava pakkomielteinen Leila (Bella Heathcote) ja Anaa töissä ahdisteleva kustannuspomo Hyde (Eric Johnson).

Anaa näyttelevä Dakota Johnson on paljon aiempaa huonompi, eikä Jamie Dornan ole yhtään sen parempi, ja yhdessä heillä ei ole lainkaan kemiaa. Puolivillaisen henkilöohjauksen vuoksi tuntuu, että ohjaaja James Foleyn (Glengarry Glen Ross) ajatukset ovat jumiutuneet käsittämättömän epäyhtenäisen juonen setvimiseen näyttelijäohjauksen kustannuksella.

Ainoastaan puhtaan melodraaman tasolla Fifty Shades Darker tuottaa pientä iloa. Katsoessani sitä maksavan yleisön joukossa huomasin katsojakunnan jakautuneen lähes puoliksi kahtia. Läpi elokuvanäytännön puolikas yleisöstä nauroi huonolle dialogille, typerille juonenkäänteille, hölmölle ääntelylle ja Kauniista ja rohkeista muistuttavalle nokkapokalle. Tästä voi päätellä, että Fifty Shades Darker tekee ainakin yhden asian oikein. Riippumatta siitä, kykeneekö katsoja uppoutumaan sen tarjoamaan fantasiaan tai ei, ainakin sille voi nauraa.