Factotum valkokangas

Mainio kaurismäkeläinen komediahitti Kitchen Stories (2003) poiki norjalaiselle ohjaajalleen Bent Hamerille ainakin jonkinasteisen Amerikan-valloituksen. Mistään Hollywood-crossoverista ei Hamerin Charles Bukowski -elokuvassa kuitenkaan ole kysymys. Factotum onnistuu siinä, mitä etukäteen epäilin. Se sekoittaa ohjaajansa pohjoismaisen hillitystä sensibiliteetistä ja Bukowskin räyhäisästä kännäämisestä cocktailin, joka on luonteva kuin viskikalja konsanaan.

Matt Dillonin esittämä kirjailijan alter ego Henry Chinaski on kyllä kaikessa aivan äärimmäisen Bukowskia. Chinaski iskee huonoja naisia, nai, ryyppää, pelaa työkavereidensa rahat ja juo näiden viinat. Kaikki tämä toimii tietenkin raaka-aineena Chinaskin jatkuvasti paperille suoltamalle, arvatenkin briljantille tekstille.

Toisin kuin Barbet Schroederin Mickey Rourke -vetoisessa Barflyssa (1987), Factotumissa painopiste ei kuitenkaan ole kännisessä uhoamisessa. Dillonin ja Hamerin Chinaski on ikuinen sivullinen, ei totisesti mikään ikuisen itsetuhoisen juhlan keskipiste. Hän on enemmänkin kuin alkoholisoitunut Aku Ankka. Työnteko ei kiinnosta, jotakin hommia olisi tehtävä, mutta kenkää tulee joka paikasta alta aikayksikön. Kukas nyt laiskaa, uppiniskaista ja mitään osaamatonta työmiestä katselisi.

Dillonin tulkinnan vähäeleisyys (no, ainakin Rourkeen verrattuna) on omiaan korostamaan tätä sivullisuutta. Chinaskissa meillä on mies, joka kaiken häiläämisensä ohessa elää ennen kaikkea kynänsä ja paperinsa kosketuskohdassa. Siis omassa todellisuudessaan.

Katsojana tuleekin pohtineeksi, onko sitten kankaalla näkyvä tuon toisen todellisuuden läpi katsottua. Toisin sanoen: Katsommeko Chinaskia / Bukowksia ulkoapäin, vai leviääkö eteemme juuri tuo kirjailijan sisäinen maailma. Jos, niin kumman? Chinaskin vai Bukowskin?

Paitsi Aku Ankka, Chinaskista sukeutuu jonkinlainen moderni, vinksahtanut Kristus-hahmo. Hän sinnittelee koko ajan kovenevan kilpailuyhteiskunnan laitamilla, huonosta työpaikasta ja huonosta elämänvalinnasta vielä huonompaan. Mikään ei kuitenkaan ole lähelläkään murtaa Chinaskia. Hän ikään kuin kärsii puolestamme, valittamatta, kärsimyksestään taidetta jalostaen. Mistään kärsimystaiteilijamyytin murskajaisista ei Factotumissa siis tokikaan ole kyse.