Diktaattori valkokangas

Juutalaistaustainen brittikoomikko Sacha Baron Cohen tunnetaan poliittisesti epäkorrekteista sketsihahmoistaan, joiden ympärille hän rakentaa kokonaisia spektaakkeleita. Toisin kuin monet muut komediallisia rooleja tekevät näyttelijät, Baron Cohen tuo härnäävät hahmonsa tosielämän näyttämöille ja onnistuu aikaansaamaan kiusallisen paljastavia yhteentörmäyksiä. Elokuvissa Borat ja Brüno hän olikin vähintään yhtä paljon performanssitaiteilija kuin koomikko.

Diktaattori on edeltäjiään tavanomaisempi komedia, sillä se on muutamista cameo-rooleistaan huolimatta puhtaasti fiktiota. Baron Cohen näyttelee Aladeen-nimistä diktaattoria, joka hallitsee kuvitteellista Wadiyan valtiota Pohjois-Afrikassa. Lewis Carrollin Herttakuningattaren tavoin Aladeen vaatii päät poikki kaikilta, jotka uskaltavat vastustaa hänen aivottomia määräyksiään.

Länsimaissa ei katsota hyvällä ydinkärkiään teroittavan despootin puuhia, ja Aladeen on pakotettu matkustamaan YK:n päämajaan neuvottelemaan demokratiakehityksestä. New Yorkissa miehen lähipiiriin kuuluva Tamir (Ben Kingsley) juonii pomonsa pois pelistä ja korvaa tämän kaksoisolennolla. Amerikkalaisen kiduttajan (John C. Reilly) kynsistä Aladeen karkaa kadulle, mistä aktivisti Zoey (Anna Faris) poimii hänet luomukauppaansa töihin.

Diktaattorin hauskuudesta voi olla ja on oltukin montaa mieltä. Oivaltavinta komiikka on rinnastaessaan diktatuurien ja erityisesti Bushien aikaisen amerikkalaisdemokratian toimintatavat keskenään. Kaiken kaikkiaan huumori kuitenkin keskittyy paljon enemmän alapääjuttuihin kuin mitä elokuvan aiheen puolesta voisi olettaa.

Baron Cohenin lisäksi vitsejä ovat olleet rustaamassa Alec Berg, David Mandel ja Jeff Schaffer. Kaikki kolme tunnetaan Seinfeld- ja Jäitä hattuun -sarjojen taustavoimina, samoin kuin ohjaaja Larry Charles, jonka meriitteihin lukeutuvat myös Borat ja Brüno. Kenties tekijöiden tv-tausta selittää Diktaattorin epäelokuvallisuutta: sketsit seuraavat toisiaan epätasaisena kavalkadina, mutta kokonaisnäkemys puuttuu.

Vaikka Baron Cohenin komiikka on räävitöntä, uskaliaisuudella on rajansa. Vitsiä väännetään syyskuun 11. päivän iskuista ja Münchenin olympialaisista, mutta islamiin ei kajota. Suurin osa pilkan kohteina olevista diktaattoreistakin – kuten Saddam Hussein, Muammar Gaddafi ja Kim Jong-il, jonka muistolle elokuva on omistettu – on jo siirtynyt ajasta ikuisuuteen, mikä tekee satiirin ajoituksesta hieman myöhästyneen ja sellaisena hampaattoman tuntuisen. Charlie Chaplinin vuonna 1940 valmistunut Diktaattori oli huomattavasti purevampi parodia jo sen vuoksi, että sen kohde vasta suunnitteli pahimpia hirmutekojaan.

Sacha Baron Cohen on lahjakas koomikko, jonka tekemiset ovat aina tavalla tai toisella kiinnostavia. Diktaattorista kuitenkin puuttuu satiirille elintärkeä terävyys. Muutamista hyvistä vitseistä huolimatta se on ryhditön ja vähän raakilemainen elokuva, joka naurattaa liian harvoin. Jopa Aladeenina haahuileva Baron Cohen itse vaikuttaa välillä siltä, kuin haluaisi jättää leikin kesken.