Dark Blue valkokangas

Maailma on iso viidakko ja kaikki sen asukit pohjimmiltaan eläimiä. Kaaoksen voi saada pysymään aisoissa vain valkoinen mies, mutta se vaatii jatkuvaa taistelua, jossa tarkoitus pyhittää keinot. Uuskonservatiivien suosiman biologistisen maailmankuvan on omaksunut myös losangelesilainen poliisi Eldon Perry. Häntä esittää veteraaninäyttelijä Kurt Russell, jonka ainakin yksi sukupolvi muistaa ennen kaikkea Elviksen roolistaan 1970-luvun lopulla. Dark Blue sijoittuu kevääseen 1992, jolloin mustan Rodney Kingin vuotta aiemmin mukiloineitten poliisien mahdollista tuomiota odotellaan räjähdysherkässä ilmapiirissä. Perryn konkreettisena tehtävänä on ratkaista korealaisen elintarvikemyymälän ryöstömurha mustien asuma-alueella, mutta ennen kaikkea säilyttää yhteiskuntajärjestys kiikkerässä tilanteessa.

Elokuva esittää alussaan homososiaalisen valkoisten miespoliisien yhteisön, jossa asiat hoituvat miesten kesken ja jonka uhkana ovat kadulla rähinöivät ja poliisilaitoksella hurskastelevat mustat miehet ja kotona odottelevat tyytymättömät naiset. Dark Blue on ennen kaikkea buddy-elokuvien miespoliisipareja kuvaavan alalajin edustaja. Perryn parina on nuori ja lupaava Bobby Keough (Scott Speedman), jossa Perry näkee ihailemansa esimiehen Jack Van Meterin (Brendan Gleeson) parina aikoinaan oppinsa saaneen isänsä ja siten myös itsensä. Van Meter on läpeensä paha poliisi, ruma ja paatunut punaniska, hänen vastustajansa Arthur Holland (Ving Rhames) taas kunnianhimoinen mutta moraalinen musta apulaispoliisipäällikkö.

Dark Blue pyrkii suhtautumaan neutraalisti kuvaamaansa yhteiskunnalliseen tilanteeseen ja rakentamaan huolellisesti rikoselokuville tyypillisiä symmetrisiä henkilö- ja tilanneasetelmia. Sekä Perryllä että Hollandilla on edessään avioero, jonka todellinen syy tuntuu Perryllä olevan liian tiivis suhde pariinsa Bobbyyn, Hollandilla taas alaiseensa Beth Williamsoniin (Michael Michele). Poliisiparin vastineena on rikollispari, joka myös työskentelee uskollisesti Van Meterille. Symmetriat alkavat lähestyvän selkkauksen esitärähtelyjen myötä särkyä, Perry näkee vähitellen esimiehensä kavaluuden ja tämän opetusten tuhoisuuden. Bobbyn suhde värilliseen Bethiin rikkoo sekä rodulliset raja-aidat että poliisiparin miehisen harmonian. Bobbyn ja Bethin suhde puhkaisee myös aukon valkoisten miesten umpioituneeseen maailmaan ja päästää sen salaisuudet valloilleen.

Elokuva muistuttaa jossain määrin hengeltään 1970-luvun alkupuolen liberaaleja poliittisia elokuvia, varsinkin sokeroimattomassa loppuratkaisussaan. Sen esittämille tarinalle on myös esikuvansa 1990-luvun lopussa tapahtuneessa, sisäisestä ilmiannosta johtuneessa puhdistuksessa Los Angelesin poliisissa. Kuvatessaan asioita viileän etäisesti elokuva tarjoaa katsojalle mahdollisuuden pohtia omia käsityksiään. Myös Kurt Russell esittää roolinsa varsin vähäeleisesti ja suurin osa elokuvan kohtauksista on yllättävän hidastempoista etenemistä kohti väistämätöntä ja koko ajan yhä selvemmin aistittavaa loppujäristystä. Stereotyyppisistä henkilöasetelmista elokuva ei kuitenkaan pääse eroon. Perryn mielenmuutos Dirty Harryn perillisestä ei ole kovin uskottava, toisaalta Van Meterin taustoittamaton pahuus ja kirkostaan tukea hakevan Hollandin hurskasteleva hyvyys ovat lähes karrikatyyrimäisesti kuvattu. Elokuvan loppujen lopuksi horjahtelevaa, puolueettomuutena esiintymään pyrkivää asennetta ilmentää se, että konservatiivisen järjestyksen tasapainon järkkyminen päästää irti kaduille juuri sen viidakon, jota tuo järjestys väittää pitävänsä kurissa. Parasta elokuvassa on kuitenkin sen epäily, horjahtaa voi myös oikeaan suuntaan.