Harmaan sävyjä

Toisen maailmansodan loppupuolella englantilainen Charlotte Gray (Blanchett) päättää värväytyä erikoisagenttikoulutukseen. Hieman myöhemmin hänen rakastettunsa katoaa lennolla Ranskaan. Charlotte lähtee vapaaehtoisena vakoilu- ja vastarintatehtäviin Kanaalin eteläpuolelle löytääkseen kadonneen lentäjän. Lezignacin pikkukaupungissa hän saa rankan ensikäden tuntuman miehitetyn maan elämään, vastarinnan arkeen ja paikallisiin, ristiriitaisten tunteiden jakamiin asukkaisiin. Ennen kuin tehtävä loppuu, monet suomut ovat tippuneet aikaisemmin idealistis-romanttisen agentin silmistä.

© 2001 Warner Bros. & FilmFourMuun muassa Pikku naiset -elokuvan (Little Women, 1994) ohjanneen Gillian Armstrongin uudesta elokuvasta Charlotte Gray löytyy paljon kiitoksen aihetta. Mustavalkoisten, yksinkertaistavien perusasetelmien kritiikkiä julistetaan aivan alusta alkaen: vastarinta ja ranskalaisten yhtenäisyys ei ollut niin ongelmatonta ja sankarillista, yksiviivaista ja tahratonta kuten usein otaksutaan. Sodan tappavuuden armoton demokraattisuus, sankariutta syrjivä sattumanvaraisuus tuodaan hyvin esille päähenkilöiden pelkojen ja heitä ohjaavien ja heidän kohtalostaan päättävien pikku tapahtumien kautta.

Pelko verhoutuu myös "hyvien" leirissä tylyyteen, etäisyyteen, epäilyyn ja katkeruuteen. Politiikka, jota harvoin näkee poikkeusyksilöitä ja -suorituksia ylistävissä sotaelokuvissa, tuodaan esille epätavallisen suurella, vaikkakin hieman puuskittaiseksi jäävällä, voimalla. Vuonna 1944 ja -45 taisteltiin myös sodanjälkeisen Ranskan poliittisesta jaosta; kaikki, eritoten liittoutuneiden tukemat gaullistit, eivät olleet pahoillaan vastarintaliikkeeseen kuuluneiden vasemmistolaisten kuolemista. Yleisesti ottaen Vichyn Ranskan, gallihistorian aran alueen, kuvaaminen on (käsittääkseni) virkistävä, suoraselkäisen kriittinen poikkeus vastarintaelokuvien kaanonissa.

© 2001 Warner Bros. & FilmFourRomanttinen teema ei etene aivan yhtä jäntevässä uudistamisen tai syvällisyyden hengessä. Tutut maailmoja syleilevät käsitteelliset taisteluparit ovat liikkeellä Charlotte Grayssakin: rakkaus vs. velvollisuus, selviytyminen vs. uhrivalmius, harkinta ja pohdinta vs. valinta pakon edessä. Vaikka tarina saa ladattua tilanteisiin tuskaisaa jännitettä, eivät hieman liian kirjallisen dialogin pidättelemät näyttelijät pääse nousemaan vaadittuun emotionaaliseen paloon. Cate Blanchettin teutoniset, useammin Gestapon rautarouvilla tavatut kylmän, kuulaat piirteet vähentävät romanttisten myötäelämistä vaativien kohtausten tehoa Toisaalta samat piirteet tekevät Charlotte Graysta pätevän, neuvokkaan ja toimeliaan sankarittaren, jonka on helppo uskoa voittavan ranskalaisen poliisin johnwoo-maisessa pistoolistandoffissa.

Ja kyllä todelliseen tunteeseen lopulta ylletään. Charlotten hoitamat juutalaispojat lähetetään keskitysleirille näiden kaivatessa oikeaa äitiään. Voimatta pysäyttää natsien ja Vichyn sota- ja byrokratiakoneistoja Charlotte voi turvautua vain lohduttavaan valheeseen: hän kirjoittaa pojille rohkaisevan kirjeen tekeytyen näiden äidiksi. Tälle "leikille" ei kuitenkaan ole Roberto Benigniä onnellista loppua tuomaan, vaan lapset katoavat Puolan ’yöhön ja usvaan.’ Vaikka lopussa käsikirjoittaja ja ohjaaja ovat tunteneet tarvetta tehdä muutamia, kenties turhan optimistisia myönnytyksiä, Charlotte Gray jää mieleen erilaisena, ehkä hieman tunteettomana sotaelokuvien vakiotrooppeja ja kliseitä puhuttelevasti horjuttavana kannanottona.

* * *
Arvostelukäytännöt

Toimituskunnan keskiarvo:2,3 /3 henkilöä