Jalkojesi välissä valkokangas

Elokuvan rohkea minä-persoonainen nimi Jalkojesi välissä ei aiheuta niinkään yllätystä vaan huvittuneen huokaisun, kun katsoo filmin valmistusmaata. Espanjalainen elokuva eli 1990-luvulla sekä tuotannollisesti että jossain määrin laadullisesti onnellista nousukautta, johon löytyy helposti selitys useimpien elokuvien päällimmäisestä aihepiiristä - seksuaalisuudesta. Niinpä katsojia riittää joka maassa ja ammattikatsojatkin jaksavat pysyä silmät auki. Espanjalaisissa elokuvissa seksuaalisuutta kuvataan ilottelevasti ja voimakkaasti - ja kummassakin suhteessa toisinaan sietokykyä rajoitellen, sen verran olennaisia asioita machous ja seksismi espanjalaisessa päivärytmissä näyttäisivät edustavan.

Jalkojesi välissä on yritys katsoa tällaisen elämänmenon toista puolta. Aloitus on lupaava: avioissa elävät Miranda (Victoria Abril) ja Javier (Javier Bardem) kohtaavat seksiriippuvaisten kriisiryhmässä. He ovat menettäneet halujensa hallitsemisen ja käyneet samalla sen verran maanisiksi, että seurauksina on ollut rikollisiakin tekoja. Miranda ja Javier huomaavatkin jakavansa toisilleen myös muunlaista hellyyttä, vaikka heidän on luonnollisesti myös vaikea pitäytyä lihallisista himoistaan toistensa seurassa.

Kahden samantapaista neuroottisuutta potevan ihmisen tapaamisesta olisi hyvä jatkaa inhimillisesti, mutta henkilöiden taustoja lähdetään selvittämään väkinäisesti jännityselokuvan keinoin. Samasta parkkitaloon pysäköidystä Dodgesta, johon Miranda ja Javier viimein päätyvät lemmiskelemään, löydetään jälkeenpäin ruumis peräkontista. Lisäksi käsikirjoittajana toimiva Javier huomaa, että hänen puhelinseksifantasiansa on tallennettu ja lähetetty ympäri Madridia... Mirandaa alkaa kiinnostaa miehen menneisyys, jonka tämä itsekin tuntuu muistavan hämärästi.

Jalkojesi välissä on varmasti ollut menestys Espanjassa: maan tämän hetken huippunäyttelijät Victoria Abril, Javier Bardem ja Tierrasta muistettava Carmelo Gomez (Mirandan aviomiehenä) tekevät antaumuksellista työtä. Elokuvan ongelmana on jännittämättömyys. Pereiran ohjauksessa on kyllä hitchcockmaista uhkaavaa tunnelmaa ja Julio Medemin tyyliä muistuttavaa mystisyyttä, mutta henkilöiden langat käyvät kaiken aikaa yhdentekevän sekaviksi. Juonessa ei lopulta ole oikein aineksia jännityselokuvaan. Pereira yrittää kaiken aikaa saada palapelistä irti joitain käännekohtia, mutta sellaiseen viittaavia vivahteitakaan ei synny. Ohjaaja on aiemmin tehnyt pelkkiä komedioita. Ehkä se tämänkin elokuvan olennaisin ajatus löytyy jostain aivan muualta.

Suusta suuhun ohjanneen Pereiran filmografiasta löytyy nimittäin sellainenkin elokuva kuin "Miksi kutsua sitä rakkaudeksi, kun oikeasti tarkoitat seksiä?" (1992). Jalkojesi välissä yrittää lopulta sanoa, että hurjimpien seksifantasioiden peitteleminen voi pahimmassa tapauksessa johtaa rikoksiin. Tämän elokuva kertoo kuitenkin kummallisen pidättyväisellä ja oudosti seksuaalisia vähemmistöjä "päähänlyövällä" ratkaisulla, jossa halujensa hyväksyminen onnellisesti ohittaa henkirikokset. Tarvitsisikohan espanjalainen elokuva hetkeksi nukutusruiskeen, ihan vain käsivarteen?