Pane mua valkokangas

Virginie Despentesin kohuromaaniin perustuva, naisen itsensä yhdessä ystävänsä Coralie Trinh Thin kanssa ohjaama Pane mua oli ainakin Ranskassa vuoden elokuvatapaus. Sensuurikohua on Suomesta katsoen hiukan vaikea käsittää. Verta ja suorasukaista seksiä on nähty valkokankaalla ennenkin. Elokuvaa puolustamaan nousseita sanavapauden ystäviä taas on filmin nähtyään helppo ymmärtää. Pane mua välttää tympeimmät eksploitaatikarikot. Se on provokatiivinen, harkitun oloinen rikos.

Elokuvaa vastenmielisenä pitäneistä kriitikoista monet ovat haukkuneet sitä pornoksi. Joko näiden katsojien seksuaalisuudessa on jotain, josta en halua tarkemmin tietää, tai sitten he eivät ole koskaan nähneet oikeaa pornoa. Pornoelokuvasta ei ikimaailmassa tehtäisi näin ahdistavaa kokemusta. Pane mua ei yhdessäkään seksikohtauksessaan pyri kiihottamaan. Seksi kuvataan joko naisten alistamisena tai näiden verisenä kostona.

Elokuvan kovempia-kokeneen-naisen-thelma-ja-louise-tarinan varsinaiseen liikkeeseen potkaiseva Manun (Raffaëla Anderson) ja narkomaaniystävänsä raiskaus on vuoden oksettavin kohtaus. Enpä ole aiemmin raiskauskohtauksessa nähnyt lähikuvia sukuelimistä. Haavoitetun Manun on turha odottaa ymmärrystä kelvottomalta poikaystävältään. Hermonsa mieheen tuhoisin seurauksin menettävä Manu törmää prostituutiolla ja alaportaan diilauksella itseään elättävään Nadineen (Karen Bach) . Naiset lähtevät yhdessä tien päälle.

Filmin tarina on nihilistinen, kyyninen ja julma sekoitus Thelmaa ja Louisea sekä vuoden toista ranskalaisjulmistelua, Caspar Noen elokuvaa Yksin kaikkia vastaan. Yhteistä molempien kanssa on armoton näkemys yhteiskunnan sortomekanismeista. Noen elokuvasta poiketen ranskalaisnaiset tarkastelevat nimenomaan naisen rakenteellista alistamista.

Siksi pornotähtien, Andersonin ja Bachin, valitseminen leffan pääosiin on yhtä vähän sattumaa kuin raiskauskohtauksen piinallisuuskin. Despentes ja Trinh Thi tuntuvat haluavan näyttää pornon ja väkivallan olevan sijoitettavissa samalle alistamisen asteikolle.

Manu ja Nadine päätyvät tappamaan liudan miehiä ja naisia. Moralistit ovat siksi nähneet elokuvan yhdistelevän seksiä ja väkivaltaa eettisesti arveluttavalla tavalla.

Eettisesti kyseenalaisia ovat ennemminkin ne "tavalliset" pornoelokuvat, joissa naisen esineellistämiseen tähtäävä rakenteellinen väkivalta piilotetaan seksuaalisen kiihottavuuden taakse. Despentesin ja Trinh Thin elokuvaan pätee Jean-Luc Godardin muinoin lausuma viisaus: "Se ei ole verta. Se on punaista väriä." Verityöt ovat tässä elokuvassa harkittua symboliikkaa.

Kuolla saavat niin kelvottomat miesystävät, naisia hyväksikäyttämään pyrkivät nössöt, rahakkaat eli hyväosaiset naiset, patriarkaalista esivaltaa edustavat poliisit kuin, no, sitä samaa patriarkaattia edustavat intellektuellitkin. Juoni on näiden koston enkelien kuvauksessa vain löyhä tekosyy, sarja tilaisuuksia päästä tasoihin. Ei kovin hienovaraista, mutta elokuvan rakeisen ja halvan visuaalisen ilmeen kanssa hyvin yhteen pelavaa katutason yhteiskuntakritiikkiä.

Taitaa koko kohu johtua siitä, että naisille tällaista kostofantasiaa on edelleen paljon vaikeampi sallia kuin miehille. Eihän tämmöisen jälkeen pysty perhana kunnon pornoakaan katsomaan oikealla asenteella pitkään aikaan.