Piinaa New Yorkissa

Joskus sitä toivoisi, että olisi ottanut elokuvateatteriin mukaan vaihtoehtoisia viihdytysvälineitä — korvalappustereot, Game Boyn tai miehen. Tällainen ajatus tulee mieleen, kun elokuva on niin kehno, ettei sitä turhautumatta pysty katsomaan. Senkin vielä kestää, jos elokuva on huono mutta hauska, tai muuten kömpelyydessään viihdyttävä, mutta kun elokuva on sekä huono että tylsä, ei katsojan mielenkiinnon hiipumista voi estää mikään. Tällainen elokuva on Syksy New Yorkissa.

Elokuvan juoni on kauniisti sanottuna ennalta arvattava. Poika tapaa tytön, ihastutaan, suudellaan, nauretaan, rakastutaan, halataan, riidellään, itketään, sovitaan, halataan, suudellaan, riidellään, itketään, sovitaan, nauretaan, rakastetaan, itketään, kuollaan ja itketään. On ilmeisesti tarkoitus, että katsoja nauraa, itkee, suuttuu jne. samaan tahtiin, mutta perässä ei meinaa pysyä millään. Myötäelämisen merkkejä ei leiju edes ilmassa, saati sitten konkretisoidu katsojan kasvoilla. Korkeintaan katsomosta kaikuvat ilmanpaineen värähtelyt johtuvat huokauksista tai tylsistyneestä haukottelusta.

Winona Ryder esittää haurasta Charlottea, jolla on hitaasti tuhoava sydänsairaus. 22-vuotissyntymäpäivillään ravintolassa hän tapaa paikan omistajan, Will Keanen (Richard Gere), joka - yllätys, yllätys - on huikea naistenmies, oikea vanhanajan kunnon sydänten sankari. Se on kuulkaa rakkautta ensi silmäyksellä! Gere tekee samanlaisen vanhan, itsevarman pukin roolin kuin Pretty Womanissa, mutta voi Winonaa! Ihana, raikas näyttelijä on pantu kihertämään hermostuneesti kohtauksesta toiseen, hymyilemään teennäisesti ja sopertelemaan tyhjiä lauseita tekolumoutuneesti vastanäyttelijäänsä tuijotellen. Ilmeisesti tällä on tarkoitus korostaa Charlotten nuoruutta, viattomuutta ja neitseellisyyttä, mutta pahasti mennään metsään.

Romantiikan ajalla 1800-luvun alkupuoliskolla naisen tuli usein olla hauras, hento ja haavoittuva, ja tätä kaikkea alleviivasi se, että nainen oli fyysisesti heikko ja sairas. Ilmeisesti miesten alitajuntaan tällainen hiljainen, kalpea ja hoivaa tarvitseva hahmo on jumahtanut ikuisiksi ajoiksi - muuten on vaikea ymmärtää Charlotten hahmon rakentumista. Eikö charmantille Gerelle olisi ollut helppo löytää vähän dynaamisempi vastinpari? Miksi miehen valtaa ja vastuuta naisen yli korostetaan sillä, että tästä tulee nuoren tytön rakastaja, "setä", isähahmo ja huoltaja, ja naisen osaksi jää asetelmassa hiljaa kuihtua pois? Gerestä rakennetaan todella vahvasti Charlotten isähahmoa ja näin saadaan ikäeroakin vatvottua kyllästymiseen asti. Alussa katsoja jopa hetken aikaa odottaa lopussa yllättävää jymy-insesti-paukkua, mutta ehei! Tässä tehdään romanttista draamaa; sovinnaista, stereotyyppistä ja ylisiveellistä elokuvaa.

En olisi uskonut, että 2000-luvun kaikennähneelle elokuvayleisölle vielä tarjotaan maitolasin läpi kuvattuja, hidastettuja (!) sekstailukohtauksia, joiden taustalla viulut vinkuvat ja joissa zoomataan hikisiin, yhteenpuristuviin käsiin. Siis täyttä Titanic-kamaa! New Yorkin villissä sykkeessä, tässä ajassa, seksihirmun miehen käsittelyssä! Ei ihme, ettei sykkivästä New Yorkista näy elokuvassa paljoakaan. Samalla tavalla käsittämätön elementti elokuvassa on lasihelmistä ja paljeteista koottu oksettava roikkuverho Charlotten huoneen nurkassa. Sitä Winona-parka on pantu haaveellisena hypistelemään useaan kertaan. Ehkä se toisaalta sopii symboloimaan tätä tyhjää, tekokiiltävää ja pinnallisellakin tasolla epäonnistunutta elokuvaa.

*
Arvostelukäytännöt

Toimituskunnan keskiarvo:1,2 /5 henkilöä