Babygirl valkokangas

Lasisia kokoushuoneita ja botoxia huuliin, elegantin eleettömiä muotiluomuksia, pitkiä päiviä ja harkittua, lähes robottimaista ulosantia. Sitä on vaikutusvaltaisen toimitusjohtaja Romyn (Nicole Kidman) arki. Kotona odottaa omaa uraansa rakentava, kunnollinen ja rakastava aviomies ja kaksi tytärtä. Mutta kun kohtalo koputtaa ovelle, Romy ei tuhlaa aikaa jättäessään turvallisen mutta arkisen avioliittonsa Jacobin (Antonio Banderas) kanssa kotiovien sisäpuolelle ja hypätessään suhteeseen nuoren harjoittelijansa Samuelin (Harris Dickinson) kanssa. Samuelin kanssa Romy voi toteuttaa seksuaalisia fantasioitaan: hellyys vaihtuu dominointiin ja käskyttämiseen, eikä tyydytystä tarvitse hakea enää internetin ihmemaailmasta.

Babygirl (2024) sai ensi-iltansa Venetsian elokuvajuhlilla elokuussa 2024. Se on hollantilaisohjaaja Halina Reijnin kolmas kokopitkä elokuva. Näyttelijänä uransa aloittanut Reijnin teki debyyttinsä ohjaajana elokuvalla Instinct (2019), joka nimettiin muun muassa Alankomaiden viralliseksi vuoden 2020 Oscar-ehdokkaaksi parhaan kansainvälisen elokuvan sarjassa. Reijinin toinen pitkä elokuva on Suomessakin levitykseen päässyt kauhukomedia Bodies Bodies Bodies (2022).

Uusin tulokas, Babygirl, jatkaa ennemminkin Instinctin linjoilla käsitellen vallan ja suostumuksen teemoja. Elokuva asettuu ainakin näennäisesti eroottisten trillereiden kuten Vaarallinen suhde (1987) ja Basic Instinct – vaiston varassa (1992) jatkumoon.

Romyn roolia näyttelevä Nicole Kidman voitti roolistaan parhaan naispääosan palkinnon. Hyvin Kidman tonttinsa silotettua kiiltokuvaa elävän Romyn roolissa hoitaa. Hillitty ja hallittu julkisivu halkeilee ajoittain ja juuri sopivissa määrin. Kubrikin Eyes Wide Shut -elokuvan (1999) roolin kaiuiltakaan ei voi välttyä.

Kemiaa Kidmanin ja pomottelevaa harjoittelijaa esittävän Samuel Dickinsonin väliltä saa harmillisesti hakea suurennuslasin kanssa. Dickinson ei ole huono, mutta rooli ei vain istu. Koulupoikamaisesta Dickinsonista on vaikea vääntää dominoivaa alfaurosta muutaman strategisesti sijoitetun tatuoinnin voimin.

Teema on itsessään kiinnostava, jos vaikka yksin siksi, että valitettavan usein ja edelleen yli nelikymppinen naisnäyttelijä, ainakin Hollywoodissa, siirretään museo-osastolle tai vähintäänkin sivurooleihin. Sivurooleissakin pelivaraa on lähinnä neljässä kategoriassa: huolehtiva äiti, kitkerä ex-vaimo, nuoria miehiä jahtaava surkuhupainen puuma tai hyperseksuaalinen ja manipuloiva vaarallinen nainen à la Basic Instinct. Tätä muottia on viime vuosina pyritty rikkomaan ja Babygirl asettunee osaksi muutoksen kaanonia.

Kidmanin Romy ei ole mikään näistä vaan yhtä aikaa voimakas ja hauras, hillitty ja rajaton. Keski-ikäisen naisen seksuaalisuutta ei myöskään valkokankaalla ole juuri läpivalaistu vaan yleensä se lakaistaan nurkkaan pölyttymään – ja siksikin elokuva on virkistävä poikkeus.

Kaikesta etukäteiskohinasta sekä elokuvan aikaisesta ähinästä ja puhinasta huolimatta rohkeaksi ja eroottiseksi tituleerattu elokuva ei tunnu kovin eroottiselta, eikä oikeastaan edes uskaliaalta. Trilleriksikään sitä ei oikein voi luokitella, kun vaaran tunnetta saa odotella lähes elokuvan loppuun saakka ja silloinkin se tuntuu lähinnä kädenlämpöiseltä. Mutta turha elokuvaa on jokseenkin harhaanjohtavan markkinoinnin kriteereillä arvioida. Juoni etenee notkeasti eteenpäin eikä vajaa kaksituntinen tunnu elokuvateatterin hämärässä liian pitkältä ajalta.

Mukiinmenevän elokuvan nostaa pykälää ylemmäs sen pyrkimys olla valtavirrasta poikkeava keski-ikäisen naisen monitahoinen muotokuva. Loppuratkaisu on sovinnaisuudessaan lähes tylsä. Bonuspisteitä on silti annattava siitä, ettei naisen aktiivisella seksuaalisella halukkuudella ja himon tyydyttämisellä aina tarvitse olla paskainen loppu.