Amerikan Psyko valkokangas

Fatwa Bret Easton Ellisille? Ilmestyessään vuosikymmen sitten kirjailijan Amerikan Psykosta tuli niin kiistelty ja tunteita herättävä opus, että rähinä kuului Suomeen saakka. Suomennoksen valmistuttua meillä sama toistui hiukan vähemmällä metelillä, mutta sananvapauden ja hyvän maun sosiaalisista rajoista meilläkin puhuttiin. Ja suomentajan moraalikin tuli taas tapetille. Kummalla kädellä se peijooni teki merkintöjä alkuperäistekstin marginaaliin? Se käsi oli kenties katkaistava.

Äänekäs enemmistö nosti esille väkivallan ja sadismin ylenpalttisuuden. Vastavedoksi paljastettiin ihmiselämän tuotteistumisen ja juppimentaliteetin irvailun "salainen teema" niin monta kertaa, että tänä päivänä Amerikan Psykon korkeaotsaisuus on jonkinlainen kulttuurinen truismi. Ilmaan jäi kuitenkin kysymys siitä, eikö sosiaalista satiiria voi toteuttaa ilman pöyristyttävää väkivaltaa. Tuota kysymystä on elokuvayleisöllä nyt mahdollisuus tutkailla käymällä katsomassa Amerikan Psykon elokuvatoteutus. Se toimii lähinnä mustana komediana; väkivalta ja kidutukset on toteutettu niin minimalistisesti ja viittauksenomaisesti, ettei kenenkään pitäisi joutua teatterista lähtemään. Silti katsomiskokemus kääntyy useasti ahdistavaksi. Vaikka vuosikymmen on vierähtänyt, tarinalla on yhä tilausta, sikäli kuin 80-luvun hedonismi ja menestyksen palvonta elävät edelleen.

"Killer looks" - miltä tappaja näyttää? Ja mitä se kuuntelee?

Itse tarinahan on laajalti tunnettu: pörssihai Patrick Bateman (kai viittaus Psykon antisankariin Norman Batesiin) tekee päivisin rahaa ja öisin murhia. Päiväsajan sosiaalisen kulttuurin kuvaus on ehdottomasti elokuvan hauskinta ja parasta antia. Räätälit tunnistetaan puvun perusteella, ravintolan ruokalistat muistetaan ulkoa ja status määrittyy sen avulla, mistä ravintolasta kunkin onnistuu saada pöytävaraus. Hulvattominta on kuitenkin Patrickin lajitovereidensa kanssa käymä loputon kilpailu käyntikorttien esteettisyydestä; jalompi fontti ja parempi korttimateriaali antavat taiankaltaisen vallan muiden yli. Patrickin jäädessä kisassa tappiolle hänessä herää käyntikorttikateus, jolla on veriset seuraukset.

Auringon laskiessa Patrickin yöpersoonallisuuden uhreiksi joutuvat lähinnä naiset, joiden rooli elokuvassa herättää huomiota. Ohjaaja Mary Harron pitää Amerikan Psykon kirjaversiota naisvihan kritiikkinä, ei sen levittäjänä. Saman asenteen hän on yrittänyt siirtää kankaalle, eikä tehtävä ole helppo: on joskus vaikea erottaa misogynistinen tarinan henkilö itsestään tarinasta. Kuitenkin ainoat henkilöt, joihin voi mitenkään kuvitella samastuvansa, ovat naisia, ja näistä nousee tärkeään osaan ilotyttö Christie (Cara Seymour). Patrick nähdään pariin otteeseen tämän ostamansa naisen katseen kautta, tämän silmin. Christie alkaa tarinassa ensimmäisenä aavistaa ystävällisen ja poliittisesti korrektin Patrickin todellisen olemuksen. Useimmitenhan Patrickin trimmattu keho nähdään tämän omien ihailevien silmien kautta; hänen asunnossaan on takuulla useampia peilejä kuin tuoleja.

Mutta myös suuri kiitos menee tappajan musiikkimaun valinnalle; 80-luvun ilopoppi saa vihdoin tyhjyydestään ansaitsemansa arvion. Kuinka oikein onkaan kuulla, että tämä kuolaava murhamies diggailee Phil Collinsia ja Whitney Houstonia, kun konsensus ilman muuta kehottaisi käyttämään leffassa norjalaista metallia. Tämä elokuva viimeistään todistaa oikeaksi Ihsahnin oivalluksen, että pahakin sielu on parempi kuin sielun puuttuminen.

Verta vai vadelmakastiketta?

Amerikan Psykon alkuperäistekstin saaman julkisuuden takia tätä elokuvaakin on suunnaton kiusaus arvioida pelkästään moraalisin perustein ja kysellä sen sisältämää rakenteiden kritiikkiä. Elokuvaa ei voi mielestäni pitää eksploitatiivisena, mutta ohjaajansa Mary Harronin tavoitteiden mukaisesti se ei myöskään saarnaa.

Rakenteiden väkivallan siirtyminen niitä palveleviin ihmisiin tuodaan toki voimakkaasti esille (esim. Patrickin firman nimi on Pierce & Pierce), ja kun hän selostaa toimenkuvakseen "murders and executions", naiset kuulevat vain hänen oikean tehtävänsä "mergers and acquisitions". Silti leffan voi toki katsoa muutenkin kuin moraliteettina, ihan Patrickia esittävän Christian Balen mainion suorituksen takia. Bale on kuin armanisoitu Ed Gein ja vesikauhun riivaama Jim Carrey samassa persoonassa. Alkutekstien aikana pyörivä kuvallinen vitsi soveltuu koko katsomiskokemukseen: odotettavissa on sekä verta että vadelmakastiketta, ja riippuu kustakin katsojasta, kumpi jää polttavampana mieleen.