Amazonia valkokangas

Pienlentokone tekee pakkolaskun Amazonin sademetsään. Koneessa mukana ollut kesy kapusiiniapina vapautuu häkistään ja lähtee metsään, jollaisessa ei ole koskaan ollut. Utelias pikkuapina tarkkailee ja tutustuu muihin metsän eläimiin ja oppii samalla vähitellen metsän tavoille. Seikkailujen myötä kaveri törmää lopulta myös lajitovereihinsa.

Luontoaiheinen, pelkkään visuaaliseen kerrontaan nojaava kokoillan elokuva on haastava lajityyppi. Kun verbaalinen kerronta on riisuttu pois, narratiivi nojaa pelkästään kuvaan. Ollaan elokuvakerronnan ytimessä.

Ranskassa puhtaasti kuvakerrontaan nojaavia elokuvia on tehty koko taiteenlajin olemassaolon ajan ja monet tunnetut luontoelokuvat Jean-Jacques Annaudin Karhusta (1988) Luc Jacquetin Pingviinien matkaan (2005) ovat ranskalaista tuotantoa. Nyt tätä kunniakasta ranskalaisten luontoelokuvien perinnettä jatkaa kapusiiniapinan tarinan kertova Amazonia.

Visuaalisesti näyttävien ja taidokkaiden luontoelokuvien suurin haaste on tarinassa ja draaman kaaressa. Tarina vaatii inhimillisen samaistumispinnan, mikä luontoelokuvassa synnyttää problematiikan eläinten inhimillistämisestä ja sitä kautta katsojan tunteisiin vetoamisesta. Aikanaan Karhua kritisoitiin juuri tästä.

Amazoniassa eläimet on pidetty eläiminä, vaikka apinan ilmeissä ja eleissä paljon ihmismäisyyttä onkin, kädellisestä kun on kysymys. Elokuva perustuu pitkälti eläinten tarkkailuun ja ihmettelyyn, sillä lähes joka leikkauksella kuvaan ilmaantuu uusi eläin kuin alleviivaamaan sademetsän lajirikkautta. Elokuva nojautuukin enemmän luonnon dokumentaation kuin fiktion kertovaan narratiiviin, sillä kapusiiniapinan selviytymistarina mahtuu tikkuaskin kanteen. Lopputuloksessa ei ole kummoistakaan draaman kaarta jännitteestä puhumattakaan. Pitkästä valkokangaselokuvasta puuttuu tällöin jotain hyvin olennaista.

Amazoniassa ei ole samaistumispintaa eikä se synnytä tunnereaktioita. Eläinten inhimillistämisen varomisessa on elokuvakerronnallisesti menty ojasta allikkoon. Visuaalinen taidokkuus ei löydä vastakaikua tyhjäksi jäävästä tarinasta. Taiteen perimmäinen tarkoitus on tunnereaktioiden kautta vedota vastaanottajansa rationaaliseen ajatteluun, mikä edellyttää inhimillisesti koskettavaa tasoa. Tässä mielessä Amazonia on vain kalpea varjo Karhun vaikuttavuudesta.

Niin hieno kuin Amazonia visuaalisesti onkin, kolmiulotteisuus ei elokuvaa palvele. Tämä johtuu yksinkertaisesti siitä, että tiheässä sademetsässä syvyysvaikutelmasta ei ole saatu paljoakaan irti, sillä kuvaaminen on ollut pakko tehdä eläinten ehdoilla. 3D on Amazonian kohdalla turha lisä, sillä sademetsän yltäkylläinen värimaailma pääsee paremmin oikeuksiinsa kirkkaammassa 2D-kuvassa.