30 päivää kaamosta valkokangas

Viiston ja tyylitellyn esikoisen, pedofiilidraama Hard Candyn jälkeen musiikkivideotaustaisen David Sladen kauhuelokuvalle sopi asettaa jopa jonkinlaisia odotuksia. Hieman samaan tapaan kuin aiemmin sopi asettaa Danny Boylen (Trainspotting) zombie-ohjaukselle 28 päivää myöhemmin. Sladen pätkä sisältää kuitenkin vampyyreja, jotka ovat zombie-serkuistaan poiketen lähes aina huonon elokuvan merkki.

Samannimiseen sarjakuvaan perustuva 30 päivää kaamosta alkaa alaskalaisen Barrow’n pikkukaupungin valmistautuessa talven viimeiseen auringonlaskuun ja sitä seuraavaan 30 päivän pimeyteen. Puolet kaupungin populaatiosta muuttaa etelään ja autiokaupunkia jää asuttamaan ainoastaan kourallinen ihmisiä. Näihin kuuluvat luonnollisesti elokuvan päähenkilöt, sheriffi Eben (Josh Hartnett) sekä hänen entinen heilansa, pelastustyöntekijä Stella (Melissa George). Jälkimmäinen sattuu sopivasti missaamaan viimeisen kaupungista kuukauteen lähtevän lentokoneen.

Auringon painuessa horisontin taa ilmaantuu kaupunkiin huonosta hammashygieniasta kärsivä muukalainen (Ben Foster). Rekikoirat tapetaan, helikopteri romutetaan ja pian paljastuu, että kaupungin kerralla auringonpaisteesta säkkipimeyteen tempaava mukakaamos ei ole ainoa Barrow’ssa tapahtuva yliluonnollinen asia. Asetelma kelvolle kauhuelokuvalle on siis kunnossa.

Valitettavasti 30 päivää kaamosta haaskaa hyvän asetelmansa. Tässä pätkässä ei vainoharhan vallassa pelätä muotoaan muuttavaa avaruusolentoa, seota eristäytyneessä hotellissa eikä varsinkaan käydä kovin psykologisiksi. Alun tapahtumat etenevät vauhdilla, jännite ei kehity eikä yksittäisille henkilöhahmoille juurikaan anneta tilaa. Valkokangas täyttyy nopeasti epämääräisestä säntäilystä ja kirkumisesta.

Hard Candyn tavoin 30 päivän ulkoasu on kohdallaan. Lumisen visuaalisuuden tausta on vain kovin ontto. Kaamos tuo mukanaan ainoastaan lauman verenhimoisia vampyyreja, verta, suolenpätkiä, suoraviivaisen juonen sekä väkinäistä perhe- ja ihmissuhdetematiikkaa. Sisältöä haetaan kenties siitä, että selviämiskamppailua käyvät henkiinjääneet joutuvat painimaan ohimennen moraalisten ongelmien sekä ryhmän sisäisten erimielisyyksien kanssa. Pakolliset uhrautumiset ja ihmisyyden pohtimiset ovat myös mukana.

Ohjaajan ote toimintaan on kelvollinen, mutta viirusilmäiset, rääkyvät ja pseudomuinaiskieliä mongertavat goottivampyyrit eivät ole järin pelottavia. Elokuvaan ei ole saatu mahtumaan edes kunnollisia shokkiefektejä. Vielä kun jonkinnäköiseen realismiin pyrkivä 30 päivää kaamosta välttää huumoria kuin verenimijä vaarnaa, on se monien nykykollegoidensa tavoin elokuvana ainoastaan vastenmielinen ja tympeä. Genreihmisiä saattaa kiinnostaa Sam Raimin (The Evil Dead, muutamat hämähäkkielokuvat) sijainti tuottajapaikalla.