Hulluuden häilyvällä rajalla

Aikaisemmin dokumentaristina tunnettu Arto Halonen on työstänyt ensimmäisen näytelmäelokuvansa. Prinsessa on tositapahtumiin perustuva kuvaus Anna Lappalaisesta, joka mielisairaalaan passittamisensa jälkeen uskoi olevansa Englannin prinsessa. Teos tuo esille kohteensa positiivisen vaikutuksen sekä laitoksen henkilökuntaan, että muihin asukkeihin nostaen samalla esille kysymyksiä henkisen sairauden määritelmästä ja ihmisyydestä yleisellä tasolla. Käsikirjoituksen idean Halonen kertoo syntyneen jo pitkän aikaa sitten.

Vuonna 1995 Lappalaiselle pystytettiin muistomerkki, ja Hesarin kuukausiliite teki jutun hänen elämäntarinastaan. Vaikutuin siitä vahvasti ja ajattelin, että ”tästä jos mistä pitäisi tehdä elokuva”. Koin myös, että kyseessä pitäisi olla fiktio, koska Lappalainen ei enää elä, ja prinsessa olisi hienoa herättää henkiin.

Aivan ongelmitta projekti ei kuitenkaan lähtenyt liikkeelle.

Parin vuoden kirjoitusjakso vei tarinan hieman väärään suuntaan. Siitä tuli liian massiivinen, viiden tunnin juttu. Pitkän tauon jälkeen palasimme projektin pariin sitä sivusta seuranneiden ihmisten kannustuksen ansiosta, Halonen tunnustaa.

Vaikka elokuvan pohjana ollut kertomus onkin tosi, ei tekijätiimin intressinä ollut välttämättä esittää tapahtumia realistisesti. Pikemminkin pohjamateriaalista lähdettiin rakentamaan teosta, jonka tarkoituksena oli toimia omilla ehdoillaan.

Materiaalia löytyi hyvin. Pääsimme käsiksi Lappalaista ja muita potilaita koskevaan aineistoon ja tutkimme myös mielenterveyshistoriaa yleisesti. Elokuvassa hahmoja on yhdistelty, eivätkä kaikki niistä ole välttämättä liittyneet suoraan Lappalaiseen itseensä. Kaikki on kuitenkin nitoutunut jotenkin Kellokosken sairaalan historiaan.

Tiukan faktoihin takertumisen sijaan elokuva tuntuu haluavan tarttua yhteiskunnallisiinkin epäkohtiin. Halonen toteaa tähän tiivistyvän teoksen syvimmän olemuksen.

Motivoivampana teemana koin erilaisuuden hyväksymisen. Lappalaisen esimerkki heijastaa myös sitä, miten yhteiskunnan on vaikea havaita ja hyväksyä tämänkaltaisia ilmiöitä. Se yrittää nujertaa harhaa, joka itse asiassa on juuri tätä poikkeuksellista kauneutta. Tärkeinä sivuteemoina ovat myös ihmisarvoon liittyvät asiat mielenterveystyön historiassa. Tämä koskee myös tätä päivää. Yritämme monin metodein parantaa ”mieltä”, vaikka emme oikeastaan ymmärrä siitä oikein mitään. Oikeastaan yhteiskunta itsessään sairastuttaa meitä.

Vaikka Prinsessalla ei ollut selkeitä elokuvallisia esikuvia, tuo se silti väistämättä mieleen tiettyjä genren klassikoita.

Tästä aiheesta on kyllä tehty joitakin hienoja leffoja, esimerkiksi eteläamerikkalainen Mies katsoo kaakkoon. Se on melko kaukana meidän elokuvastamme, mutta myöskin hieno erilaisuuden kuvaus. Yksi lensi yli käenpesästä olen tietysti vaikuttunut, kuten monet muutkin. Meillä haasteena oli oikeastaan olla toistamatta sen rakennetta. Se kyllä mietitytti, että Prinsessa-elokuvassa nähtävä matkakohtaus – joka on siis tosi juttu – ajoittuu rakenteellisesti täsmälleen samaan kohtaan kuin Käenpesässä nähtävä laivareissu, Halonen naurahtaa.

Ohjaaja lupailee haastattelun päätteeksi myös tulevaisuudessa jatkavansa fiktion parissa, siitäkin huolimatta etteivät miehen projektit ole syntyneet kaikkein onnellisimpien tähtien alla.

Minulla on viimeisen viidentoista vuoden aikana ollut viisi hanketta, jotka ovat kaikki kaatuneet loppusuoralla. Olemme joka kerta päässeet absurdin lähelle tuotantoon siirtymistä. Se olisi jo ehkä itsessään uuden elokuvan aihe.

Lue myös