Hän joka aikoi tehdä joukkomurhan

Myyrmanni lokakuussa 2002. Jokela marraskuussa 2007. Kauhajoki syyskuussa 2008. Nuorten pahoinvoinnin verisistä purkautumisista tuli Suomessa viime vuosikymmenellä surullisen tuttu keskustelunaihe. Vuonna 2008 Lauri (nimi muutettu) otti yhteyttä Suomen Kuvalehteen. Hän halusi kertoa tarinan tragediasta, kiusaamisesta ja äärimmäisestä kostosuunnitelmasta. Se oli kertomus metodologisesta vihasta, valkoisesta raivosta.

Katri Merikallion artikkeli osui ohjaajakäsikirjoittaja Arto Halosen silmiin pari vuotta myöhemmin. ”Koulusurmat: Lauri on mahdollinen joukkomurhaaja” (SK 40/2008) teki yhtä lukuisista some-kierroksistaan ja pysäytti ehkä parhaiten Suomen likaista doping-menneisyyttä avaavasta Sinivalkoisesta valheesta (2012) tunnetun Halosen.

Arto HalonenOlen myös itse ollut kiusattu, ja miettinyt, että löytyisikö aiheesta joskus uudenlaista näkökulmaa. Laurin stoorissa sitä oli. Se avaa merkittäviä uusia asioita. Siitä tuli olo, että nyt puhuu joku, joka tietää enemmän kuin me muut.

Noista ajoista on kulunut viisi vuotta. Halonen istui pari vuotta projektin päällä pohtien, miten yhden henkilön – jota ei kameran eteen todennäköisesti saataisi – tarina voitaisiin kuvittaa dokumenttielokuvan muotoon. Vihdoin vuonna 2013 Halonen otti artikkelin kirjoittaneen Merikallion kautta yhteyttä Lauriin, ensin puhelimitse, sitten kasvokkain.

Laurin lapsuudesta alkava kertomus on, kuten Halonen asian muotoilee, ”tunnin ja vartin pituinen yhden ihmisen monologi”.

Arto HalonenSubjektivisuudessa on tietynlainen riski, mutta halusin elokuvaan selkeän näkökulman. Kukaan muu ei puhu. Tämä on Laurin tarina, ja jokainen ottaa sen miten ottaa. Nojasin siihen fiilikseen, mikä itselleni tuli, kun luin lehtijuttua: kelasin paljon omaa maailmaani ja elämääni läpi. Löysin yllättäviäkin kiinnekohtia. Vaikka en ollutkaan elänyt juuri tuollaista tarinaa, niin joku klikkasi.

Aivan taatusti on ihmisiä, jotka eivät pääse samalle aaltopituudelle elokuvan kanssa. Mielestäni se riski kannatti – ja piti – ottaa tällaisessa hankkeessa. Elokuva on vähän provokatiivinen, ja vastuu jää katsojalle.

Tyylillinen coctail

Koska oikean Laurin näyttäminen ei ollut mahdollista, lakaistiin niin sanottu puhuva pää -metodi hyvin nopeasti kompostiin maatumaan. Vaikka viimeinen kuva paljastaakin Laurin kasvot, muistuttavat lopputekstien ensimmäiset sanat välittömästi siitä tosiasiasta, että elokuvan Valkoisen raivon päähenkilö ei missään vaiheessa esiinny omalla naamallaan. Myös luonnollisen kuuloista kertojaääntä on muutettu juuri sen verran, että siitä ei tunnista alkuperäistä puhujaa.

Arto HalonenEri vaiheissa tekoprosessia käytiin paljon keskustelua siitä, miltä elokuvan tulisi näyttää ja kuulostaa. Mielestäni on parempi, että Lauria ei koskaan näytetä. Jos hän paljastaisi kasvonsa, niin tarina menisi väärille urille ja alettaisiin etsiä vääriä asioita.

Lopulta päädyttiin nojaamaan näytellyn dokumenttielokuvan perinteeseen, jossa muilla henkilöhahmoilla ei kuitenkaan ole varsinaista ääntä. Heidän toimintansa ja motiivinsa sekä nähdään että tulkitaan Laurin kautta. Usein kamera onkin käytännössä yhtä kuin Laurin silmät hänen vaeltaessa pitkin oppilaitosten käytäviä seuraavaa välikohtausta odottaen. Tällä ratkaisulla pyrittiin näyttämään ne brutaalitkin vaiheet, jotka ajoivat Laurin valkoisen raivon valtaan.

Elokuva on kahden tyylilajin sekoitus. Rakenteellisesti emme yritä väittää, että kaikki elokuvassa nähdyt tapaukset (muun muassa Jokelan ja Kauhajoen koulusurmat) olisi tehty valkoisen raivon vallassa. Ne voivat olla, mutta sitä on liian rohkeaa väittää. Lauri kuitenkin suunnitteli juuri nähdyn kaltaisia tekoja.

Kouluampumiset järkyttivät Suomea rajusti. Voidaan liioittelematta puhua kollektiivisista kokemuksista, jotka pysäyttivät koko maan. Aihetta on kuitenkin käsitelty valkokankaalla säästeliäästi. Halosen teoksen lisäksi tematiikan iholle on Suomessa pyrkinyt ainoastaan Petri Kotwican ohjaama, vuonna 2012 valmistunut trilleri Rat King, joka solmi videopelikulttuuria ja koulusurmia yhteen fiktion keinoin.

Kysyttäessä Haloselta syitä aiheen vähäiseen käsittelyyn, päätyy hän useaan selittävään tekijään vaikka myöntääkin heti kärkeen, että ei ole asiaa sen kummemmin ajatellut.

Arto HalonenAihe on niin kipeä ja tuska niin suuri, että sitä on ollut vaikea purkaa. Tässäkin joutui koko ajan miettimään, että mikä on soveliasta ja mikä ei. Tämä tragedia on ollut vähän liian lähellä liian monia ihmisiä.

Suomessa ei myöskään ole kovin paljon yhteiskunnallisten elokuvien tekijöitä. Pienen maan ongelma. Tai sitten ei ole ollut riittävän hyviä näkökulmia, että projektit olisivat edenneet.

Eriarvoinen yhteiskunta

Koulukiusaaminen on niin Suomessa kuin maailmalla ollut pitkään enemmän tai vähemmän tabu. Opettajat eivät huomaa, kiusatut häpeävät ja kiusaajat kieltävät tehneensä yhtään mitään ikävää. Kun jostain koulukiusaamisesta uutisoidaan, löytyy aina vääräleukoja, jotka muistelevat omaa nuoruuttaan ja toteavat loppukaneetiksi jotain sellaista kuin ”ihan kelvollinen ihminen minustakin silti tuli”.

Kiusaaminen jättää moniin syvät henkiset, joskus myös fyysiset arvet. Kun on tutkittu ympäri maailman joukkomurhia tehneiden nuorten menneisyyttä, löytyy heidän taustoistaan pelottavan paljon samanlaisia ongelmia. Teoria ”yksittäisistä hulluista” kuulostaa selvitys selvitykseltä epäuskottavammalta. Tappajat ovat liki järjestään masentuneita koulukiusattuja. Kyse on yhteiskunnallisesta ongelmasta.

Arto HalonenSysteemi on mielestäni vääristynyt. Jos haluaa menestyä, pitää olla hyvin määrätietoinen ja joka elämänvaiheessa kyvykäs voittamaan kilpailuja.

Vaikka verbaali- ja opetustasolla kiusaamista yritetään karsia, niin se kuva, jota maailma ympärillä näyttää, kannustaa ihan toiseen. Yhteiskuntamme perustuu voittamiseen, jossa heikompia vähän tönitään sivuun. Sitä ei suoranaisesti opeteta, mutta se opitaan. Se näkyy kaikessa käytöksessä aina tarhasta lähtien.

Seurauksena on voittajiin ja häviäjiin jakautunut järjestelmä, jossa oman menestyksen pönkittäminen milloin milläkin mittarilla on yksi onnellisen elämän perustavoitteista. Se voi tarkoittaa korkeaa koulutusta, naapuria prameampaa asuntoa tai vaikka vähän keskimääräistä pidempiä ulkomaanmatkoja. Millä nyt vain statustaan saakaan pönkitettyä.

Syntyy ihan absurdi malli. Länsimaisessa yhteiskunnassa tätä sotkee entisestään yksilöiden eristäminen. Meillä ei ole vahvoja yhteisöjä, jotka pitäisivät yksilöistä huolen. Se on vahingollista, kun syrjäytynyt joutuu tutkimaan muuta yhteiskuntaa omalta planeetaltaan. Tällainen henkilö voi yhtäkkiä alkaa toimia yksin tai etsiä terrorijärjestöä, jota kautta purkaa raivoaan. Niin pitkään kuin meillä on eriarvoisuuteen perustuva maailma, se tuottaa ongelmia ja vastareaktioita.

Halosen filmografiasta löytyy taajaan erilaisuuteen keskittyviä elokuvia. Poikkeavat tarinat ovat kiinnostaneet paitsi niiden luontaisen mielenkiintoisuuden vuoksi, niin myös siksi, että niiden kertomatta jättäminen ei Arto Halosen mielestä käy päinsä.

Erilaisuus on valtava voimavara yhteiskunnalle, joka ei sitä sitten kuitenkaan pysty useinkaan näkemään. Maailman latistaminen valtavirran ajattelun mukaiseksi on kauhea ajatus. Sitä vastaan täytyy taistella loppuun asti.



Lue myös