Antero Varovainen ja onnenkivi valkokangas

Suomalaisella lastenelokuvalla on tällä vuosituhannella mennyt hyvin. Monet koko perheen elokuvat ovat olleet katsojamenestyksiä, mikä on saanut tuotantoyhtiöt panostamaan lastenelokuviin, jotka pääsääntöisesti ovatkin olleet muodollisesti päteviä. Panostus lapsiin on tärkeää, jotta uudet katsojasukupolvet oppivat katsomaan laadukasta kotimaista elokuvaa.

Olisi liioittelua sanoa, että menestyksellä on ollut kääntöpuolensa, mutta aivan pelkkään juhlaan ei ole ollut aihetta. Likipitäen kaikki kotimaiset lastenelokuvat ovat viimeisen parinkymmenen vuoden ajan perustuneet olemassa oleviin ja tunnettuihin lastenkirjoihin. Tuotantoyhtiöiden näkökulmasta tämä on ymmärrettävää, koska riskit ovat pienemmät. Suosittujen kirjojen myötä elokuville on valmis yleisöpohja ja elokuvat ovat helpommin vastaanotettavia, kun nimet ja hahmot ovat tuttuja. Kirjan pohjalta voidaan toki tehdä laadukas ja omilla ansioillaan seisova elokuva, mutta varsinkin jatko-osissa ja elokuvasarjoissa teokset alkavat muistuttaa toisiaan, kun niitä tehdään samasta sapluunasta yhä uudelleen ja uudelleen.

Lastenelokuviin vaihtelua tuovat alkuperäiskäsikirjoitukset ovat olleet harvassa, kyse on ollut Sihja – kapinaa ilmassa -elokuvan kaltaisista yksittäistapauksista muun tarjonnan myötäillessä kirjallisia alkuperäislähteitä. Tässä mielessä Arto Halosen ja edesmenneen kirjailija Jukka Itkosen (1951–2021) käsikirjoittama Antero Varovainen ja onnenkivi tuo kotimaisiin koko perheen elokuviin tervetullutta vaihtelua. Se on elokuvaksi käsikirjoitettu, joskin julkaistu nyt myös kirjana.

Tarinan päähenkilö on pian koulutaipaleensa aloittava Julius (Emil Paloniemi). Valmiiksi jännittävään elämän käännekohtaan tuo lisäkierrettä vanhempien eroaikeet. Sarjakuviin uppoutuva Julius löytää purku-uhan alla olevasta vanhasta talosta oudon mansikkamehua lipittävän vampyyrin, Antero Varovaisen (Mikko Nousiainen). Yhdessä he alkavat laatia onnenkiveä, jolla Juliuksen vanhemmat saataisiin takaisin yhteen. Juliukselle Varovainen on todellinen hahmo, muille Juliuksen mielikuvitusystävä.

Elokuvan teemat ovat pohjimmiltaan vakavia ja niitä käsitellään lapsentason mukaisesti. Lastenelokuvissa voi ja pitääkin käsitellä vakavampia teemoja, joita kotoisissa elokuvissa hieman tarpeettomankin paljon vältellään. Halosen ja Itkosen lähtökohtia on siten pidettävä arvossa, vaikka elokuvallinen lopputulos ei täysin kättelekään tarinan teemojen ja ansioiden kanssa.

Kerronnallisesti Antero Varovainen ja onnenkivi on verkkainen elokuva. Periaatteessa tietty rauhallisuus on jopa tervetullutta vaihtelua nykyisiin usein turboahdettuihin lastenelokuviin, mutta Antero Varovaisessa kerronta on laahaavaa. Monet kohtaukset ovat pitkiä ja staattisia, minkä myötä kerronnan rytmistä uupuu lastenelokuville tarpeellinen dynamiikka. Ero vaikkapa Juha Wuolijoen elokuvaan Vinski ja näkymättömyyspulveri (2021) on huomattava. Voi olla, että tässä näkyy dokumentteja ja aikuisten fiktiota tehneen Halosen kokemattomuus lastenelokuvan parissa.

Oma kerronnan karikkonsa on elokuvan lauluesityksissä, joiden myötä Antero Varovaista voisi luonnehtia jopa musikaaliksi. Jotenkin sitkeässä on ajatus, että lapset kaipaavat elokuviin laulu- ja musiikkiesityksiä. Omien lasten kanssa elokuvia katsoessa olen monesti kuullut vierestä kysymyksen: ”Isä, miksi tässä lauletaan?” Hyvä kysymys, jonka voisi esittää myös Antero Varovaisesta.

Elokuvan lauluesitykset itsessään ovat ihan hyviä suorituksia, mutta ne ovat tarinassa irrallisia ja hajottavat kerrontaa entisestään. Lapset tunnetusti pitävät laulu- ja musiikkiesityksistä, mutta lapsillekin kontekstin pitää olla oikea. Kun draamavetoisessa tarinassa aletaan yhtäkkiä laulaa, se aiheuttaa hämmennystä. Musiikkiesitysten tulisi olla luonteva osa tarinaa tai jopa tulla motivoiduiksi tarinasta. Tällöin laulut elävöittävät elokuvaa, kuten vaikkapa aikanaan Risto Räppääjä ja polkupyörävarkaassa (2010). Sittemmin Räppääjissäkin lauluista ja musiikkiesityksistä on tullut kaavamaisempia ja väkinäisempiä.

Antero Varovaisessa ja onnenkivessä on paljon hyviä, ennen kaikkea teemallisia elementtejä lapsen ajatusmaailmasta ja tunteista. Tarinassa on tarvittavat palikat aiheiden lapsille soveltuvaan käsittelyyn, mutta elokuva ei pysty riittävissä määrin tuomaan näitä ansioita esiin vaisussa kerronnassaan. Missä määrin tällä on vaikutusta elokuvan vastaanottoon, jää nähtäväksi.

Sopivasti syysloman kynnyksellä teattereihin tulevalla koko perheen elokuvalla on mahdollisuuksia menestykseen, sillä kilpailua ei tarjonnan saralla tällä hetkellä ole.