Woody Allen goes slumming

Kun Woody Allen ilmestyy kuvaruutuun, puolet katsojista ottaa paremman asennon sohvalla ja laittaa volyymia suuremmaksi. Se toinen puoli vaihtaa kanavaa niin nopeasti kuin Allen olisi vähintäänkin Antikristus, joka hermostuneesti höpisten puuhailee maailmanloppua. Keksejä ja konnia ei ole ihan sellainen Woody Allen -elokuva, johon vannoutuneet fanit ovat tottuneet, joten siksi se saattaa ärsyttää. Kun taas Woody-vihaajat voivat yllättyä, kun se ei olekaan ihan niin paha, jos tohtivat sitä myöntää. Valkoiset alkutekstit mustalla pohjalla jazzin tahdissa lupaa tuttua, mutta sitten tulee pienoinen yllätys: elokuvassa ei ole yhtään neuroottista kirjailijaa, joka tekisi ongelmia tyhjästä, vaan Allen esittääkin rahvaanomaista pikkunilkkiä, joka tuskin osaisi lausua sanaa psykiatri.

© 2001 Sweetland FilmsRay Winkler kolmen konnakamunsa kanssa vuokraa liiketilan, jonka lähellä olevan pankin he aikovat ryöstää. Suunnitelmana on pitää kulissina keksikauppaa Rayn vaimon Frenchyn johdolla ja kellarissa kaivaa tunnelia suoraan pankkiin. Neljältä hölmöläiseltä ei valuutan omatoiminen haltuunotto suju, mutta Frenchyn keksit osoittautuvat kultasuoneksi. Rehellinen työ siis kannattaa ja pariskunnasta tulee ökyrikas. Frenchylle ei pelkkä raha riitä, vaan hän tahtoo myös tyyliä ja sillon Rayn ja Frenchyn rakkaus alkaa rakoilla.

Elokuva jakautuu kolmeen eri osaan. Elokuva alkaa kepeällä rosvokomedialla, välissä näytetään dokumentti keksibisneksen noususta toheloiden johdolla ja elokuvan loppupuoli kääntyy kolmiodraamaksi lipevän David Grantin tullessa kuvioihin. Elokuvan alku ja dokumenttiosuus ovat hykerryttäviä, mutta rahassa kylpevät konnat muuttuvat tylsiksi. Juoni muuttuu hyvin ennalta arvattavaksi ja tunnelma lopahtaa jonkin verran.

Hauskinta koko elokuvassa on ajatus Woody Allenista gangsterina. Se on niin absurdia, että ei Allenin edes oleta olevan roolissaan uskottava. Ray Winklerin hahmosta tuleekin mieleen köyhän miehen versio Joe Pescistä. Yksikään miesrooli elokuvassa ei ole niin onnistunut kuin voisi olettaa erityisesti Woody Allenilta, Hugh Grantilta ja Jon Lovitzilta. Mutta elokuvan kaksi naista, Tracey Ullman ja Elaine May, ovat ehdottomasti ylitse muiden. Ullmanin tulkinta ex-vankilakundin muijasta pehmensi juuri sopivasti Allenin hermostunutta höpötystä.

© 2001 Sweetland FilmsKeksejä ja konnia on Woody Allenin kommentointia luokkajakoon amerikkalaisessa yhteiskunnassa. Kun Englannissa yläluokka erottuu muista syntyperällään ja vahvoilla perinteillä, amerikkalainen pääsee piireihin rikastumalla. Vaikkakin Allen osoittaa nasevasti yläluokkaisen kulttuurin ulkokultaisen turhuuden, kuilu luokkajakojen kesken esitetään kuitenkin ylittämättömänä. Kun sivistymättömille tampioille annetaan sietämättömät määrät rahaa, he tuhlailevat sitä älyttömästi, eivätkä hallitse raha-asioitaan yhtään. He eivät kertakaikkisesti sovi yläluokan kuvioihin, eivätkä kykene edes oppimaan käytöstapoja. Lopulta todetaan, että tavallisten pulliaisten on parempi ollakin vain tavallisia pulliaisia ilman rikkauksia. Köyhät ovat taas köyhiä ja loppu on onnellinen. Elokuvasta jää sellainen maku, että on ihan ok olla rupusakkia, joten turha yrittääkään esittää muuta.

Kaiken kaikkiaan Keksejä ja konnia on hyvä komedia ja taattua Woody Allenin laatua, vaikka parhaimpiin sitä ei kannata lähteä vertaamaankaan.

* * *
Arvostelukäytännöt

Toimituskunnan keskiarvo: 2,4 / 7 henkilöä



Lue myös