Harry pala palalta kotikatsomo

Harry pala palalta on suorasukaisuudellaan iloisesti yllättävä Woody Allen -elokuva, joka on kielenkäytöltään melko härski ripitys puberteettiongelmiinsa ainiaaksi juuttuneen ohjaajan pakkomielteisistä teemoista. Kaikista omaelämäkerrallisista tilityksistä Harry pala palalta on mitä luultavimmin se kaikkein itsekriittisin teos, jossa Allen ruotii henkilökohtaisia ikuisuuskriisejään hartaasti ja juurta jaksain. Mutta edelleen kiehtovalla otteella, vaikka oikeaa asennetta elokuvan katsominen kieltämättä vaatiikin. Siitä on helppo myös olla pitämättä, koska väliltä toisarvoisilta tuntuvien ongelmien parissa tärisevän nykiläisen älykön neuroosien ja traumojen pöyhintä jo ties kuinka monennessa rainassa voi todellakin alkaa tympiä.

Toki Harry pala palalta todistaa Allenin voimien hiipumista vastaan, mutta pakko sitä on tunnustaa, että ikävöin kovasti hänen ohjaajauransa varhaisvaiheen kuoliaaksi naurattavia komedioita, hulvattomia pikkuhelmiä, kuten Unikeko (1973), Bananas - minä ja vallankumous (1971) sekä Ota rahat ja juokse (1969). Niissä on sentään vielä kunnon älyllistä pienen miehen potkua, kirpeän sapekasta yhteiskunnallista ivaa sekä itseironiaa sopivina annoksina.

© 1997 Fine Line Features

Harry Block (Woody Allen) on arvostettu kirjailija, joka sumeilematta käyttää niin omaa kuin muidenkin elämää inspiraation lähteenä - ja vastaanotto on välillä myös sen mukaista, kun ihmiset kimpaantuvat huomatessaan keekoilevansa kirjojen sivuilla. Harry Blockin elämä on menestyksestä huolimatta kuitenkin päin helvettiä:

kirjoittaminen ei suju, ex-vaimot vihaavat, tyttöystävä menee naimisiin Harryn parhaan kaverin kanssa, huoriin kuluu rahaa, pillerit ja viina maistuvat eivätkä kallonkutistajaistunnot auta mitään. Lopulta Harryn on kohdatakseen itsensä kohdattava niin läheiset ihmiset ympärillään kuin hänen kirjoissaan "luomansa" hahmotkin.

Huumoria, joka myös satuttaa

Kerronnalliselta rakenteeltaan Harry pala palalta on hienosti toteutettu. Tapahtumia puidaan sekä reaaliajassa, takautumina että Harryn Blockin romaanien kautta, ikään kuin filmatisointeina. Harryn kirjojen henkilöt alkavat ilmestyä kirjailijalle itselleen ja silloin menevät "fakta" ja "fiktio" fiktiossa herkullisesti sekaisin. Kun kaksi näyttelijää tulkitsee samaa hahmoa, luonnekuvat saavat lisää syvyyttä myös poikittaissuunnissa. Pisteliään ironisesti "romaanifilmatisointien" ihmiset ovat kauniimpia ja henkevämpiä kuin "tosielämän" vastaavat. Vaikka elokuvan rakenne kuulostaakin tässä yhteydessä eriskummalliselta, niin mainion juonen ja napakan dialogin imu ei menetä otetta hetkeksikään. Kohtaukset, jaksot ja sivujuonteet nivoutuvat näkemykselliseksi kokonaisuudeksi.

Nimensä mukaisesti Harry Block kärsii luomiskatkosta, mikä on itseriittoiselle älykölle vaikea pala niellä. Huumori ei ole elokuvassa pelkästään itseironista, vaan se myös satuttaa. Allen ei ruodi yksinomaan lempiteemaansa, rakastamisen vaikeutta, vaan myös elämisen, kokemisen ja todellisuuden näkemisen vaikeutta. Elokuvassa Harry Block ei suostu tunnustamaan, että on härskisti käyttänyt läheisiä ihmiskohtaloita romaaniensa sivuja ja että on tätä kautta loukannut toisten tunteita ja muistoja. Hän ei välitä vetää yhtäläisyysmerkkejä kirjojensa sisällön ja kipeän todellisuuden kanssa. Tässä mielessä Allen on ehkä kovastikin ruotinut itseään, vaikka ohjaaja on itse aina kieltänyt elokuviensa olevan jonkinasteisia omakuvia.

Joka tapauksessa Harry pala palalta on elokuva, jossa Allen sohaisee vastustamattomasti miehisen minäkuvan ytimeen, hienoista analyyseistä vähät välittäen. Oikeastaan kyse on rehellisyydestä: älykön maineesta huolimatta ohjaaja tunnustaa haluavansa vielä yli kuusikymppisenä naisia ja alituiseen ja missä vain. Ehkäpä muu olisikin hurskastelua.