Fading Gigolo valkokangas

John Turturro tunnetaan parhaiten näyttelijänä, vaikka hän on uransa aikana ehtinyt ohjata jo useamman elokuvan. Niistä tunnetuin Romance & Cigarettes (2005) on esimerkki Turturron kiinnostuksen kohteista. Työväenluokkainen kaupunkikuvaus ja musiikki ovat olleet toistuvasti esillä hänen tuotannossaan samoin kuin intohimo ja seksuaalisuus. Fading Gigolossa musiikki on jäänyt sivuun, mutta muuten tutut elementit ovat elokuvassa läsnä.

Fioravante (John Turturro) yllättyy, kun hänen pitkäaikainen ystävänsä Murray (Woody Allen) ehdottaa hänelle työtilaisuutta miesseuralaisena rikkaille naisille. Järkytys häviää nopeasti ja pian uusi ura on vauhdissa. Fioravanten asiakaskunta kasvaa ja maine nousee. Hän suhtautuu uuteen ammattiinsa terapeuttimaisena kutsumuksena, joka täytyy ottaa vakavasti. Kun asiakkaaksi sitten saapuu leskeksi jäänyt Avigal (Vanessa Paradis), alkaa muiden naisten seura menettää hohtonsa.

Elokuvan juonellisena kehyksenä kulkee pitkälti Fioravanten ja Murrayn ystävyys. Se kuljettaa heitä ympäri New Yorkia rikkaiden rouvien luota Brooklynin hasidijuutalaisten asuinalueille. Murray valaa mieheen uskoa, kun tämä ei luota viehätysvoimaansa ja vastapalveluksi Fioravante auttaa taloudellisessa ahdingossa olevaa ystäväänsä. Epäsuhtainen ystäväpari muistuttaa hieman koomista versiota Keskiyön Cowboyn (1969) Ratsosta ja Joesta. Viittaus toistuu visuaalisella tasolla useaan otteeseen, vaikka Fading Gigolo eroaakin ilmapiiriltään täysin John Schlesingerin elokuvasta.

Fading Gigolo ei kainostele elokuvaviittauksia tai maailmojen tuttuutta. Woody Allenin läsnäolo tuo dialogiin jo tutun tyylin, mutta viittaukset Casablancan (1942) kautta Kerta vielä, Samiin (1972) tuntuvat jo liian sisäpiirivitseiltä. Allenin vaikutus näkyy elokuvassa voimakkaimmin, mutta tarinaan on myös siroteltu viittauksia niin Coenin veljeksien huumorista kuin Spike Leen New York -kuvauksistakin. Turturron oma ote jää muiden tekstien peittoon ja monien tyylien yhdistelmä myös hyppii eri genrejen välillä hyvin epätasaisesti.

Elokuvan suhtautuminen prostituutioon ja seksuaalisuuteen on samalla konservatiivinen ja kauhistelemattoman vapaamielinen. Floristina työskentelevä Fioravante kohtelee naisia kuin herkkiä kukkia. Seuralaisena hän tarjoaa naisille läheisyyttä ja kosketusta. Seksi ei ole ainoa asia, joka saa naiset palaamaan hänen luokseen, vaan miehen kyky kuunnella ja kohdella heitä yksilöinä takaa asiakaskunnan omistautuneisuuden. Vaikka Fading Gigolo suhtautuu mutkattomasti seksuaalisuuteen, rakentaa se samalla vanhaa vastakkainasettelua sukupuolten välille. Fioravante hurmaa asiakkaansa maskuliinisella asenteellaan ja naiset joutuvat kärvistelemään tunteidensa kanssa tietäen, etteivät he ole ainoita naisia hänen elämässään.

Fading Gigolossa ei ole suuria vikoja ja se toimii keskinkertaisena romanttisena komedian ihan mukavasti. Voimakasta muistikuvaa elokuva tuskin vaatimattomuudessaan jättää ja parhaimmillaan Woody Allenin 1990-luvun suvantovaiheen elokuvia muistuttava Fading Gigolo ei tunnu rimaa kovin korkealle edes asettavan. Se on kokonaisuutena valju, eikä jatkuva viittaus muihin parempiin elokuviin auta asiaa.