24 Hour Party People kotikatsomo

Michael Winterbottomilla on mielenkiintoinen tapa tehdä dokumenttia. Hän sekoittaa faktan sekaan tietoisesti legendaa ja näyttelemistä - tai oikeastaan päinvastoin. Rock-maailman takahuoneita ja taustavoimia luotaava puolidokumentaarinen 24 Hour Party People seuraa brittiläisen indie-musiikin nousu- ja laskuvaiheita Manchesterin nuhjuisilta klubeilta teknoparatiisiin. Kuvissa vilahtelee oikeita vaikuttajia ja pätkiä aidoista keikkataltioinneista. Tapahtumat kuvataan kuitenkin näyttelijöiden kautta ja juonta kuljettaa katsojia suoraan puhutteleva kertojahahmo.

Hän on Steve Coogan, joka näyttelee oikeata tv-toimittaja Tony Wilsonia. En ole aidon Wilsonin tyyliin tutustunut, mutta Coogan ainakin onnistuu ironisessa ärsyttävyydessään olemaan varsin hauska. Hän puuttuu tapahtumien kulkuun, selostaa, sekä ennen kaikkea kommentoi niitä ikään kuin jälkiviisaasti, nykyisyydestä käsin. Hän elää hetkessä, mutta on myös nähnyt kaiken, mitä tulee tapahtumaan. Tämä kerronnallinen ratkaisu on oiva. Coogan-Wilson on jo lähtökohtaisesti niin fiktiivinen, mahdoton hahmo, että paineet dokumentin todenpohjaisuudesta karisevat ja voidaan keskittyä iskemään nokkelasti juttua. Kokonaiskuva on hyvin suppea ja subjektiivinen, mutta niin tiedollisesti kuin puhtaan viihteellisestikin onnistunut "doku-fiktio".

1970-luvulta 90-luvulle kuljetaan vauhdikkaasti Wilsonin lisäksi kahden tärkeimmän yhtyeen nousu- ja laskukausien mukana. Näistä ensimmäinen on Joy Division, joka traagisen laulaja Ian Curtisin (Sean Harris) itsemurhan jälkeen uudestisyntyi menestyneeksi New Orderiksi. Toinen tärkeä bändi on Happy Mondays, joka myöskin uppoaa laulajansa Shaun Ryderin (Danny Cunningham) itsesuojeluvaiston puutteen mukana.

Wilson perustaa toiminta-aatteiltaan vapaan Factory Recordsin ja myöhemmin teknoklubi Haciendan. Pikkuklubien underground-pogoaminen ja pilvenpoltto vaihtuvat ecstasy-huuruisiin teknoraveihin. Pelipanokset nousevat; enemmän rahaa, kovempia huumeita ja suuremmat kuluttajamassat. Wilson hankkii toimistolleen kirkkaanpunaisen design-pöydän. Ristiriitaa herättävään objektiin kulminoituu jotain oleellisen kornia yltiöpäisestä 80-luvusta. Factory Records ja Hacienda kuolevat kuitenkin juuri rahan puutteeseen: klubibisnes ei elä, jos raha virtaa katujen huumekauppaan.

Elokuvan loppupuolisko tuntuu kulkevan hitaanlaisesti, eikä mielenkiinto aina säily, kun Wilsonin eli siis Cooganin sanailusta katkeaa terä. Alkupuolen intiimeissä marginaalikulttuurin kuvauksissa on kotikutoinen, siksi lämmin ja myöskin aidompi tunne kuin etäiseksi ja hahmottomaksi muuttuvassa 1980-90-luvun taitteen maailmassa.

Winterbottomilta valmistui viime vuonna myös toinen puolidokumentti, varsin erilaisesta maailmasta. In this World on näytelty dokumentti afgaanipakolaisten vaarallisesta matkasta Silkkitietä pitkin Lontooseen. Se nähdään nyt Helsingissä Rakkautta & Anarkiaa -festivaaleilla.