Viiden päivän sota valkokangas

Renny Harlin on meriitteihinsä nähden Suomen aliarvostetuin elokuvaohjaaja. Tämä johtunee siitä, että Harlin on tehnyt uransa Hollywoodissa, ja vieläpä kulttuuripiireissä kammoksutun kaupallisen toimintaelokuvan parissa. Mutta kukaanhan ei ole profeetta omalla maallaan. Miehen ammattitaidosta ja sen arvostuksesta Hollywoodissa kertoo kuitenkin esimerkiksi se, että hänen vastuulleen annettiin aikoinaan järjettömän suosion saavuttaneen Die Hard -elokuvan (1988) jatko-osa, ja että Val Kilmer tekee kuvauksissa mitä Renny käskee. Saavutus sekin.

Harlin on itsekin myöntänyt, että hänen viimeisimmät action-trillerinsä eivät ole olleet kovinkaan menestyksekkäitä. Uusimmalla elokuvallaan hän on astunut hieman sivuun omalta mukavuusalueeltaan, ja tehnyt todellisiin tapahtumiin pohjautuvan, poliittisesti kantaaottavan elokuvan, jossa spektaakkelimaisten puitteiden ja väkivaltaviihteen sijasta keskitytään inhimilliseen, pienen ihmisen näkökulmaan, toimintaa unohtamatta.

Viiden päivän sota alkaa vaikuttavalla toimintakohtauksella Irakissa. Amerikkalainen journalisti Thomas Anders (Rupert Friend) ja hänen kameramiehensä Sebastian Ganz (Richard Coyle) ajavat väijytykseen, ja mukana ollut naisreportteri Miriam saa surmansa. Hätiin rientävä ratsuväki ei koostukaan amerikkalaisesta vaan georgialaisesta yksiköstä, joka osallistuu koalition sotatoimiin. Yksikköä johtaa kapteeni Rezo (Johnathon Schaech), joka toimii myöhemminkin pelastavana enkelinä, tosin tappavana sellaisena.

Kotona traumatisoitunut Anders syyttää itseään Miriamin kuolemasta. Työnantajatkin pitävät häntä liian riskialttiina tapauksena lähetettäväksi konflikteihin. Tilaisuus palata raportoimaan sodasta aukeaa, kun tuttu reportteri Dutchman (Val Kilmer) kehottaa pakkaamaan repun ja tulemaan Georgiaan, jossa tilanne Venäjän kanssa on jännittynyt. Samaan aikaan kun sodan uhka leijuu ilmassa, on median ja koko maailman mielenkiinto suuntautunut Pekingissä 8.8.2008 alkaviin kesäolympialaisiin.

Georgiassa uudelleen voimansa yhdistävä parivaljakko Anders ja Ganz tutustuvat Tatiaan (Emmanuelle Chriqui), kun venäläiset pommikoneet muuttavat tämän sisaren hääjuhlan murhenäytelmäksi. Myöhemmin reportteripari todistaa, kuinka venäläiset palkkasotilaat johtajanaan kasakka Daniil (Mikko Nousiainen) tekevät julmuuksia kyläläisille. Muistikortille tallentuneen materiaalin saaminen maailman tietoisuuteen muodostuu sotareporttereille pakkomielteeksi. Juonen jännityselementit rakennetaan pitkälti juuri muistikortin ympärille.

Harlin on tällä kertaa valinnut tyylilajikseen liki dokumentaarisen otteen niin kuvakerronnan kuin äänityksenkin suhteen. Toimintaelokuvan mestarin ote näkyy erittäin näyttävissä ja sujuvasti ohjatuissa toimintakohtauksissa. Paikka paikoin Harlin sortuu kuitenkin liikaan estetisointiin, mikä syö uskottavuutta. Tositilanteessa tuskin kukaan kävelisi tyynen rauhallisena, taakseen vilkuilematta, kun takana räjähtää kerrostalo. Näitä hetkiä on onneksi vähän, eivätkä ne vaikuta liikaa kokonaisuuteen.

Elokuvan ilmeessä näkyy ja tuntuu se, että animoidut visuaaliset efektit on karsittu minimiinsä ja korvattu teräksellä ja lihalla. Väitän, että aito päihittää feikin mennen tullen. Taistelukohtauksia kuvattaessa käytössä oli Georgian armeijan ystävällisesti lainaamat 8 taisteluhelikopteria, 80 tankkia, hävittäjäkoneita ja 5000 miestä. Moista raskaan metallin vyörytystä ei vähään aikaan ole laajakankaalla näkynyt. Elokuva näyttää ja kuulostaa autenttiselta jo senkin takia, että pääkuvaaja Checco Varesella on tausta sotakuvaajana.

Panssarivaunujen telaketjut tuntuvat oikeasti uhkaavilta niiden nitistessä ja natistessa eteenpäin, kameran kuvatessa niitä jalankulkijan näkövinkkelistä. Katsojan mieleen nousee vanhoja uutisfilmien kuvia Prahan keväästä 1968, jolloin Varsovan liiton panssarit vyöryivät Prahan kaduille tukahduttamaan Tšekkoslovakin uudistumispyrkimyksiä. Georgian presidentti Saakashvili (Andy Garcia) muistuttaakin kansalaisia puheessaan Suomen, Unkarin ja Tšekin taisteluista itsenäisyytensä puolesta. Samalla hän ihmettelee, miksei maailma välitä, missä on EU, missä Yhdysvallat.

Viiden päivän sota on omistettu sotareporttereille, joita kuolee joka vuosi konflikteissa eri puolilla maailmaa yrittäessään välittää todenmukaista kuvaa sodasta, sen syistä ja seurauksista. Elokuvan alussa nähtävä kuuluisa mietelause ”When war is declared, truth is the first casualty” on yhä yhtä ajankohtainen ja tosi kuin vuonna 1918, ehkä jopa vielä ajankohtaisempi nykyisen tietoyhteiskunnan aikana. Venäjän ja Georgian sodan aikana tapahtui laajamittaisia verkkohyökkäyksiä puolin ja toisin. Sodan moraalinen voittaja on se, joka saa viimeisen sanan. Tämä elokuva on painava sana Georgian puolesta.

Vaikka Harlinin sympatiat ovatkin elokuvantekijänä selkeästi Georgian puolella, ei venäläisiä kuitenkaan demonisoida. Sota on valitettavan likaista bisnestä, jota valtiot käyttävät politiikan jatkeena. Osoituksena historiantajusta ovat ohjaaja Renny Harlin ja käsikirjoittaja Mikko Alanne antaneet Mikko Nousiaisen hienosti esittämälle palkkasotilas Daniilille kasakan identiteetin. Jokainen suomalainenhan muistaa jo koulun historiantunneilta, mitä kasakkajoukot tekivät Suomessa 1700-luvulla.

Renny Harlin on tehnyt hienon ja tärkeän elokuvan, joka sopii erinomaisesti vaikkapa keskustelun pohjaksi lukion historiantunneille. Näkökulmaa olisi kuitenkin vielä voinut terävöittää, nyt viihteelliset elementit kuten romantiikka ja jännitys syövät hieman elokuvan sanomaa ja vaikuttavuutta. Vaikuttaa siltä, että Harlin ei ole vielä uskaltanut ottaa lopullista irtiottoa Hollywoodin konventioista. Tärkein kysymys elokuvassa kun ei ole se, saadaanko muistikortilla oleva materiaali lähetettyä, tai kumpi osapuoli on oikeassa, vaan se, kiinnostaako ketään ylipäätään tietää totuus.

Sodan aikana maailman johtajat poseerasivat Pekingissä yhteiskuvissa irvokkaasti hymyssä suin, ja media oli täynnä näitä kuvia. Sodan ajankohta oli täydellisesti ajoitettu. Inhimillinen kärsimys, josta elokuvan lopussa muistuttavat rakkaimpiaan menettäneet ihmiset, jäi täysin spektaakkelin varjoon. Suurta urheilujuhlaa, jossa kaikki kansat ovat veljiä keskenään jalossa kamppailussa, ei haluttu häiritä ikävillä kuvilla ja kertomuksilla julmuuksista.

Mutta mitkä ovatkaan sodan totuuksia? Ainakin epätotuudet, joilla pyritään häivyttämään taustalla vaikuttavat motiivit sodalle. Jos historiasta jotain voi oppia, niin ainakin sen, että suurvallat pyrkivät turvaamaan omat intressinsä häikäilemättä, ihmishengistä välittämättä. Pienemmät valtiot suurten puristuksessa tekevät mitä pystyvät säilyttääkseen olemassaolonsa. Ainoa varma totuus sodassa on inhimillinen kärsimys, siviilien piina, kauhu ja rikokset ihmisyyttä vastaan. Ja kuitenkin sodassa on myös jotain kiehtovaa, syvästi inhimillistä.

Sotien loppumisesta ei ole pelkoa, ja reporttereille riittää kuumia paikkoja vastaisuudessakin. Ei tarvitse kuin vaikkapa vilkaista IMDb:n kommenttiosiota tämänkin elokuvan tiimoilta, kun jo ymmärtää, että sotia käydään polttoaineella, joka koostuu ihmisen syvästi väkivaltaisesta luonteesta. Polttoaineesta saadaan napalmia lietsomalla vihaa ja kaunaa. Monituhatvuotinen sivistys kulminoituu erään eipäs–juupas-viestiketjun viimeisen kommenttiin, jossa todetaan suunnilleen näin: oli kuinka oli, mutta te aloititte. Hiekkalaatikkosodista on lyhyt matka oikeisiin sotiin.