Driven valkokangas

Vain amatöörit puhuvat formuloista. Oikeat asiantuntijat puhuvat vormuloista, vrrmmm niin kuin vormula. Valitettavasti vormulakansan oman elokuvapojan Harlinin uutukainen Driven on vain harrastelijoiden puuhastelua, koska siinä puhutaan formuloista. Ja - minä olen asiantuntija. Minä tiedän, sillä minä katson sunnuntaisin vormulakisoja televisiosta.

Harlinin hurjastelulla ei ole juuri mitään tekemistä kilpa-ajamisen kanssa, niin läpilööperiä humpuukia se on. Kivistää oikein mieltä todeta, että Harlinilta alkavat olla vitsit vähissä hyvien elokuvien suhteen, sillä miehen leffojen taso laskee auttamattomasti. Deep Blue Sean myötä uitiin jo pohjamudissa ja nyt entistäkin vetisempään hetteikköön kiihdytetään 400 kilometrin tuntinopeudella. En jaksa uskoa, että Harlinin kyvyt olisivat haihtuneet tyystin savuna ilmaan, ja Drivenin suurin ongelma onkin Sylvester Stallone. Tämmöistä siis kaveriprojekteista jää käteen. Lauri ja Enzio ovat tunnetusti hyvää pataa keskenään, kiitos Harlinin viimeiseksi jääneen taloudellisen menestyksen Cliffhangerin.

Reaganilaisella 80-luvulla Syltyn edessä jaksettiin vielä punnertaa katsomoissa rambohengen sumentamina, mutta maailma on muuttunut. Stallone ei ole tainnut omalta kohdaltaan tajuta, että hänestä ei ole tähdeksi uusiutuneessa maailmassa, joka ei tunnu jaksavan innostua enää edes Arskasta. Hylättyjä hauisreliikkejä kumpikin. Hauistaan Syltty ei tällä kertaa sentään esittele, mutta suutaan hän ei suorassa ole oppinut pitämään vieläkään. Epäuskottavan kilpakuskin roolin lisäksi Stallone on käsikirjoittanut ja tuottanut Drivenin ja se näkyy lopputuloksessa, joka on totaalisen kaoottista ja käsittämätöntä kiiltokuvalumetta.

Uskottavuutta CART-sarjaan sijoittuvaan tarinaan ei liiemmälti ole osattu sorvata: milloin huristellaan kilpureilla kaupungin keskustassa tai ajetaan läpi kurapellon pelastamaan jorpakkoon sinkoutunutta kilpakaveria. Tunnetusti amerikkalaisessa kilpa-autoilussa ei sääntöjä tunneta eikä turvallisuudesta tiedetä, mutta Drivenin kaltaista kilpa-ajon realismia löytänee lähinnä vain alle kouluikäisten autorataleikeistä. Elokuvan alussa nokkelat kilpakohtaukset jaksavat vielä innostaa, mutta menon äityessä yli fysiikan ja järjen rajojen niistäkin uuvahtaa puhti, varsinkin kun loppupuolen halvat digitaalionnettomuudet eivät todellakaan silmiä hivele.

Näyttelijätasolla sai kauhistella miten Burt Reynoldsin kaltainen konkari mouhasi itsestään silkkaa idioottia Frank Williamsin ja Flavio Briatoren yhdistävänä tallipäällikkönä. Drivenin kuskirintamalla ainoat sympatiapisteet sai saksalainen mestaruudesta taistelija Beau Brandenburg (Til Schweiger). Suomalainen vormulafani ei tietystikään hevillä sympatioita saksalaiselle kilpaveikolle anna, mutta hän on ainoa ihmisyyteen ja todellisuuteen vivahtava hahmo koko elokuvassa.

Harlinilla olisi ollut kaikki eväät tehdä hieno vormulaelokuva ja sen hän olisi Suomen vormulakansalle ollut velkaakin. Isot vormulat, niin ykköset, indyt kuin cartitkin, elävät tällä hetkellä kaikkien aikojen mediamaineessa ja laadukkaalle, vakavalle ja kilpa-ajamiseen todella keskittyneelle elokuvalle olisi varmasti ollut yleisönsä. Hölmölle leikkihurjastelulle on taas vaikea kohderyhmää keksiä. Varikkoa kaunistavat etu- ja takapuskurit toki vilahtelevat, mutta minkään tason hydrauliikalla ei elokuvassa kumia polteta, vaikka alati soiva lateksinen softcoremusakki olisi siihen oivan atmosfäärin tarjonnutkin - ja jotain hydraulista mielenkiintoa tämä elokuva olisi todellakin tarvinnut.