Saatanan studio

Manaaja-elokuvien sarjan neljännen tekeleen tuotanto on ollut melkoista myllerrystä. Isä Merrinin ja Saatanan ensimmäisestä yhteenotosta kertovan elokuvan ohjaimiin oli alkujaan kiinnitetty John Frankenheimer, joka oma-aloitteisesti jätti projektin hieman ennen kuolemaansa. Tämän jälkeen vetovastuu siirtyi käsikirjoittajana ansioituneelle Paul Schraderille.

© 2004 Warner BrothersSchraderin käsissä valmistunut, ilmeisen draamapainotteinen elokuva isä Merrinin uskonkoettelemuksista ei tyydyttänyt verta, äksonia ja shokkiefektejä janonneita studiopomoja. Muutoksiin haluttomalle Schraderille osoitettiin ovea ja elokuvan toiminnallistamiseksi apuun pyydettiin Renny Harlin. Ammattimiehenä Harlin ei halunnut sorkkia toisen työtä ja näki ainoana mahdollisuutena elokuvan filmaamiseen kokonaan uudestaan. Yllättäen studiopomot olivat samaa mieltä ja Harlin sai, tai joutui, ottamaan ohjattavakseen kiireellä aikataululla elokuvan Manaaja: Alku. Valitettavasti kiire näkyy.

Jo lähtökohta jatkaa yhden kaikkien aikojen kauhuelokuvan kertomusta – tässä tapauksessa alustaa kertomusta – on ollut haparoiva, sillä William Friedkinin vuonna 1973 ensi-iltansa saanut elokuvasovitus William Peter Blattyn menestysromaanista ei ole kaivannut mitään selityksiä tai lisäyksiä; muutama vuosi sitten julkaistu "ohjaajan" versiokaan ei ollut mitenkään tarpeellinen. Pelkkänä alkuteoksen rahastuksena tehty kakkososa Manaaja II: Luopio (1977) oli tyly pohjanoteeraus, eikä Blatty itsekään saanut kolmanteen Manaajaan (1990) enää alkuperäistä tenhoa, vaikka kolmososa itsessään on mainettaan parempi ja perustui miehen omaan kirjalliseen jatkokertomukseen Manaajasta.

Kymmenen kuukauden tuotantoaikataulu käsikirjoituksen uudelleensovituksineen, kuvauksineen ja jälkituotantoineen kaikkineen on jopa Hollywoodin tehokkuudelle liian hätähousuista puuhaa. Lopputuloksessa on silti muutama valonpilkahdus. Mistään turbovauhdilla etenevästä kauhurymistelystä ei nytkään ole kysymys ja tarinassa on ollut kelvollisia lähtökohtia, joita ei vain yksinkertaisesti ole kyetty hyödyntämään tällä aikataululla.

© 2004 Warner BrothersHarlinin käsissä valmistuneen version tarina on hajanainen eikä kykene sitomaan lankojaan yhteen: liian monet tapahtumat ja hahmot jäävät vaille tarvittavaa motivointia. Toiminta ja jännityksen luonti menettelee, mutta elokuvan loppu sekä erikoistehosteiden ja osin lavasteiden heppoisuus nakertaa kokonaisuuden vakuuttavuutta. Elokuvan pelastava elementti on kuitenkin Stellan Skarsgårdin rooli Lancaster Merrininä. Skarsgård tekee niin vakuuttavan roolityön kuin se näissä olosuhteissa on ollut mahdollista ja ilman tätä ansiota elokuva olisi väistämättä hyytynyt tusinatekeleiden mitäänsanomattomimpaan hetteikköön.

Manaaja: Alku sijoittuu toisen maailmansodan jälkeiseen Afrikkaan. Britit löytävät kirkon paikasta, jossa sellaista ei pitäisi olla. Natsien hirmutöiden silminnäkijänä uskonsa menettänyt Merrin houkutellaan paikalle arkeologina. Varsin pian käy selville, että kirkosta ei löydy kristillistä ilosanomaa vaan kirkon kellareissa luuraa itse paholainen, joka alkaa terrorisoida ympäristöä.

© 2004 Warner BrothersPahan ja pahuuden käsittely sidotaan yksioikoisesti kristilliseen paholaishömppään ja tapahtumien suhteen viihdytään liiaksi hiekkaan hautautuneessa kirkossa. Vaikka tärppejä pahuuden universaalimmalle käsittelylle ihmisyyden yhtenä perusominaisuutena aika ajoin tarjoillaankin, niin loppukädessä turvaudutaan kliseiseen krumiluuviin ja pimeisiin käytäviin. Siitä yhteiskunnan rakenteissa vallitsevasta ihmisiin itseensä kätkeytyneestä pahuuden teemasta, joka väritti Friedkinin alkuteosta, ei ole mitään jäljellä, vaikka pahuuden näkyvimmäksi ilmentymäksi sodat ja taistelut osoitetaankin.

Harlinin Manaajaan on etukäteen suhtauduttu kitkerästi. Legitimoidun aseman saavuttaneen elokuvan kaupallinen ryöstöviljely tuskin koskaan synnyttää innostuneen hyväksyvää vastaanottoa varsinkaan kriittisissä katsojissa. Silti, ilman kotiinpäin vetämistäkin, on todettava, että Harlinin tekele ei suinkaan ole niin riipivä pohjanoteeraus, mitä siltä olisi elokuvan tuotantohistorian huomioiden voinut odottaa. Tuotantoyhtiön mielivallan puristuksissa tekijät ovat kyenneet kasaamaan varsinkin nykykauhun mittapuilla välttävän paketin, jonka tuotantosotkut osoittivat ainakin sen, että Saatana ei suinkaan luuraa hiekkaan hautautuneessa kirkossa Afrikan takamailla vaan Hollywoodin studioiden rahalta löyhkäävissä yliskamareissa.

Mielenkiintoinen vertailu ja Harlinin työn lopullinen arvottaminen on kuitenkin vasta edessä, sillä tuotantoyhtiö on luvannut julkaista dvd:llä myös Schraderin version elokuvasta. Yksi erottava tekijä näiden versioiden kesken ainakin on. Schraderin tarinan alkumetreillä Matti Ristinen tuskin hoipertelee pappismiehenä verilöylyyn päättyneellä keskiaikaisella taistelukentällä.

* *
Arvostelukäytännöt

Toimituskunnan keskiarvo: 1,7 / 3 henkilöä