Prometheus valkokangas

Blade Runnerin (1982) ja Alienin (1979) ohjanneelta Ridley Scottilta on odoteltu uutta tieteiselokuvaa melko tarkalleen 30 vuotta. Prometheuksella brittiohjaaja palaa vihdoin paitsi scifiin myös Alienin aloittamaan ja Alien vs. Predatorien tuhoamaan hirviöelokuvasarjaan.

Lähitulevaisuudessa, muutamaa vuosikymmentä ennen ensimmäistä Alien-elokuvaa, Noomi Rapacen ja Logan Marshall-Greenin esittämä arkeologipariskunta saa luolamaalauksista vihiä kaukaisella planeetalla asuvasta – alkuperäisessä Alienissa vilahtaneesta – jättiläismäisestä muukalaislajista. Suunnittelijoiksi kutsuttujen olentojen vastuulla saattaisi olla kenties koko ihmiselo maapallolla.

Matkaan lähdetään tutkimusalus Prometheuksella. Matkaa rahoittavalla korporaatiolla on tietysti oma, ei-niin-tieteellinen agendansa, mihin elokuvan nimikin viittaa. Perillä Prometheuksen miehistölle selviää, että he ovat muukalaisten planeetalla persona non gratoja. Seuraa juoksemista, kirkumista, pelkoa, väkivaltaa, valtataisteluja ja filosofisia teemoja, aiheina muun muassa ihmisyys, kuolevaisuus, usko ja uskonto.

Mielenkiintoisista lähtökohdista ponnistava eeppinen juoni taantuu valitettavan pian sillisalaatiksi eri scifi-aiheita ja -troppeja. Suurin ongelma on elokuvan kahteen tuntiin tungettu valtava määrä hahmoja, hirviöitä, juonenkäänteitä ja toimintaa. Paikoin tuntuu siltä, että noin kolmessa eri paikassa yhtä aikaa tapahtuva Prometheus olisi parsittu yhteen useammasta elokuvasta. Lisämitta olisi saattanut tehdä leffalle hyvää. Nyt käsikirjoitus jättää henkilöhahmot pintapuoliseksi.

Poikkeuksen Prometheus-miehistön kasvottomaan hirviöruokaan tekevät Rapacen Elizabeth Shaw, Blade Runneria lämmittelevä kylmä bisnesnainen Vickers (Charlize Theron) sekä Michael Fassbenderin androidi David. Fassbenderin androidi onkin Prometheuksen varsinainen tähti, maneerinsa Peter O’Toolen Arabian Lawrencelta varastava sekoitus Star Trekin Dataa sekä tieteiselokuvien konepahiksia. Ei ole yllättävää, että Davidin kautta aukeaa suurin osa elokuvan tematiikasta.

Ridley Scottin ohjaustyö on onneksi hienoa ja paikkaa paljon käsikirjoituksen aukkoja ja tappotahtia. Elokuva vaihtaa sujuvasti massiivisten lavasteiden ja klaustrofobisen kauhun välillä. Scottin rakkauden aiheeseensa aistii jokaisesta kuvasta. Erityisesti Prometheuksen visio lähitulevaisuuden teknologiasta mahdollisuuksineen ja uhkineen on vakuuttava.

Myös elokuvan hirviöt on tehty taiten, silmämääräisesti nukkien ja maskeerauksen avulla. Toisiaan tylsempien CGI-alienien jälkeen Prometheuksen örkit näyttävät todella hyviltä. Mietityttämään tosin jää, miksi näitä olentoja pitää olla elokuvassa joka lähtöön, käärmeestä mustekalaan. Elegantimpi ratkaisu olisi ollut suoraan käyttää alkuperäistä klassikkokaksoisleukaa.

3D ei Prometheuksessa häiritse, vaikka parissa kohtauksessa elokuvasta saa paremmin selvää ottamalla lasit pois päästä. Alun 3D-maapallo myös näyttää tähtien päällä leijuvalta litteältä levyltä. Kuvaan kiteytyy paljon tahatonta ironiaa, ja eräät elokuvateatterit jopa mainostavat, kuinka heillä Prometheuksen näkee 2D:nä. Lasittomuus tekee varmasti hyvää tummasävyiselle elokuvalle.

D-kirjainten määrästä riippumatta Prometheus on visuaalisesti upea elokuva, joka on tavanomaisten efektileffojen tylsyyteen verrattuna hengästyttävää katsottavaa. Scottin alkuperäisen Alienin pieneen suuruuteen tai James Cameronin ensimmäisen jatko-osan intensiteettiin Prometheus ei aivan yllä, mutta myöhemmät Alienit se päihittää helposti.