Sotilas Jane valkokangas

Ridley Scottin G.I. Jane on sitä itseään. Alienin ja Bladerunnerin ohjaajan uran ainakin taiteellinen puoli laskettelee todellista liukumäkeä. G.I. Janen myötä tuntuvat velipoika-Tonynkin elokuvat elokuvataiteen merkkipaaluilta. Kun G.I. Janen aiheena on se, että nainen pääsee ensimmäistä kertaa Navy SEALs -kommandokoulutukseen, niin eipä paljon pahemmasta populismista voi enää puhua. Toki Ridley Scott on aiemminkin käsitellyt elokuvissaan vahvoja naishahmoja, kuten loistavasti Alienissa ja mukiinmenevästi, mutta jo puolivillaisesti Thelmassa & Louisessa. Näissä elokuvissa ns. feminismipainotukset avartavat ja kommentoivat mukavasti niiden tekoajankohdan yleisiä fiiliksiä. Jos taas G.I. Jane on ajankuva, niin hyvin ei mene.

Tuskin kenellekään voi olla suuri yllätys se, että nainen kestää miehen lailla fyysistä kipua ja höykytystä. Se, että nainenkin osaa olla "bad muthafucker". Jenkeille tämä ehkä ei ole selvää, kuten ei moni muukaan asia. Niin ja tietenkin lopussa ammutaan taas estottomasti rättipäitä - tulihan se G.I. Janen todellisin poliittinen sanoma sanottua. Eli tarjolla feminismillä puuteroitua milipropagandaa Amerikan malliin ja sellaisella otteella, että Vihreät Baretit vaikuttaa Pikku Kakkosen ohjelmistolta.

USA:n laivaston tiedustelu-upseeri luutnantti Jordan O’Neil (Demi Moore) tekee itsestään julkisuuden hahmon, kun hänet hyväksytään ensimmäisenä naisena USA:n armeijan historiassa Navy SEALs -erikoiskoulutukseen, jossa pudotusprosentti on yli 60. O’Neilin tapauksen taustavaikuttajana on senaattori Lillian DeHaven (Anne Bankcroft), jonka motiivit ovat omahyväisiä ja poliittisia. De Havenkaan ei odota O’Neilin onnistuvan, mutta luutnantti näyttää kaikille epäilijöille, että hänessä on naista kuin pienessä kylässä. Näyttäminen ei kuitenkaan ole helppoa, koska koulutusvastaava Master Chief John Urgayle (Viggo Mortensen) ei päästä ketään helpolla. Kun vaikeudet on voitettu, uudet Navy SEALsit pääsevät oitis näyttämään kyntensä kaukaisessa rättipäämaassa ja G.I. Jane lunastaa paikkansa tositoiminnakin tuoksinassa.

Sotilaspullistelua varten trimmiin pumpattu Demi Moore on sotilas Jane eli Jordan O’Neil, Ridley Scottin ohjaamassa pahassa flopissa G.I. Jane / Sotilas Jane.

Demi Mooren oma pikku jumppavideo

Mooren urasta on vaikea enää sanoa yhtään mitään hyvää. G.I. Jane on masentava jatko hänen aiemmille elokuvilleen, kuten Verkossa ja Striptease, jotka kerran nähtyään haluaisi samantien unohtaa. Toki Moore on jumpannut itsensä hyvään kuntoon ja tämä work out toistuu elokuvassakin tuskallisen monta kertaa. Onhan Mooren trimmattua ja kostutettua vartaloa sinänsä hauska katsoa, mutta Herra Kriitikko on jo sen verran parkkiintunut, ettei hän moisesta hätkähdä suuntaan tai toiseen.

Ihmeellistä kyllä monet pitävät Ridley Scottia pätevänä naiskuvaajana, mutta tämän voi sanoa pitävän paikkansa korkeintaan Alienin kohdalla ja siinäkin pääfunktio on muussa. Thelman & Louisen feministinen näkökulma on taas pelkkää populistista kosiskelua, elokuvan hukatessa todelliset jännitteensä jo alkumetreillään. G.I. Jane vie mukafeministisen näkökulman jo kyseenalaisten ja mauttomien tulkintojen rajamaille. Pahimmillaan G.I. Jane vaikuttaa pelkältä misogynistiseltä pornografialta, josta tulee lähinnä kiusallisen vaivautuneeksi. Scottille ominaisesti G.I. Jane on loistavaa visuaalista työtä, mutta kyse ei ole muusta kuin pelkistä kiiltokuvista, jotka eivät kestä pientäkään raaputtelua - ei sisällön, asenteiden tai merkitysten suhteen. Oikeastaan myös Cameronin megamölinäinen Titanic kärsii aivan samoista helmasynneistä.

Se ei riitä, että Demi Moore ajaa G.I. Janessa päänsä millinsiiliksi. Se ei riitä, että hän vaatii samanlaista kohtelua. Se ei riitä, että hän huutaa kouluttajalleen "Ime mun munaa!". Se ei riitä, että hänestä tulee kaveri armeijan mieskarjujen kanssa. Tullakseen yhdeksi heistä häneltä loppuvat kuukautiset. Hurraa vain tällekin feminismin puolesta liputukselle! Seuraavaksi hänelle olisi varmaan jo alkanut kasvaa jotain - enkä puhu parrasta.