Alien: Covenant valkokangas

Ridley Scottin merkitys modernille tieteiselokuvalle on ollut huomattava. Alien (1979) ja Blade Runner (1982) ovat pitkälti määrittäneet, mitä nykypäivän tieteiselokuvat ovat ja miltä ne näyttävät. Kummatkin elokuvat ovat tunnustettuja klassikkoja myös lajityyppinsä ulkopuolella.

Alien laajentui elokuvasarjaksi, jonka kanssa Ridley Scottilla ei ole ollut tekemistä. Tiettävästi Scott ei liiemmin pitänyt David Fincherin ohjaamasta kolmannesta osasta Alien 3 (1992) ja alkoi jo tuolloin suunnitella paluuta aiheen pariin. On Alienin jatko-osista mitä mieltä tahansa, ne ovat olleet tieteiselokuvan historiassa hyvin kiinnostavia teoksia, sillä eri aikakausina eri tekijöiden toimesta tehdyt elokuvat ovat kiehtovasti käsitelleet oman tekoajankohtansa pelkoja ja dystopioita. Elokuvasarja tarjoaakin mielenkiintoisen ikkunan menneiden vuosikymmenten tulevaisuusvisioille.

Scott itse palasi Alienin pariin viisi vuotta sitten ensi-iltansa saaneella Prometheusilla (2012). Kyse oli alkuperäistä Alienia taustoittavasta esiosasta, jolle suunniteltiin jo tuolloin jatkoa. Scottin visiona on ollut tehdä kolme elokuvaa, joiden tarinakaari päättyisi vuoden 1979 Alienin tapahtumiin. Nyt on vuorossa toinen näistä elokuvista, Alien: Covenant, joka on visuaalisesti taattua Scottia mutta sortuu samoihin ongelmiin kuin edeltäjänsä Prometheus.

Prometheusin käsikirjoitus oli täyteen ahdettu, mutta elämän alkuperän ympärille rakennetut pohdinnat kannattelivat elokuvaa temaattisesti. Aiempien Alien-sarjan elokuvien tavoin Prometheus käsitteli aikansa ajankohtaista tieteistematiikkaa, sillä vuosikymmenen taitteessa tähtien elinkelpoisilta vyöhykkeiltä löydetyt eksoplaneetat nostivat todennäköisyyttä Maan ulkopuolisesta elämästä.

Alien: Covenant jatkaa Prometheusin tarinalinjoilla, mutta temaattisesti elämän alkuperästä siirrytään luomiseen ja tekoälyn muodostamiin uhkakuviin, jotka edustavat tämän ajan keskeistä tieteisproblematiikkaa. Väärille raiteille ajautunut tekoäly ei ole toki mikään uusi aihio tieteiselokuvassa, mutta nyt keinoihmisen eli androidin harteille asetellaan hullun tiedemiehen viittaa.

Temaattisesti Alien: Covenant lähestyykin Blade Runneria, joskin aihepiirin filosofiset ulottuvuudet jäävät pinnallisiksi Philip K. Dickin romaanin elokuvasovituksen rinnalla. Scottin taholta kyse on täysin tietoisesta yhteydestä, sillä asia alleviivataan selvästi yhdessä Covenantin kohtauksessa.

Se, miten alienien tausta Covenantissa selitetään, vesittää paljolti alkuperäisen alienin kiehtovuutta evoluution selviytymishuipentumana. Vaikka tematiikan käsittelyn ilmeisenä tarkoituksena on ollut nostaa esiin ihmisen luomisvimman traagisia ja kohtalonomaisia seurauksia, herättää tapa, jolla aihetta käsitellään, outoja tulkintayhtymiä kreationistiseen ajatteluun.

Monitulkintaisuus ja jopa suoranaiset ristiriidat, joilla teoksen sisältöä voi lukea, tekevät elokuvasta aina kiehtovamman ja ovat taiteen ehdotonta voimavaraa. Avautuvista tulkintamahdollisuuksista huolimatta Alien: Covenant on laajemman juonikaaren tasolla kuitenkin liian selittävä, mikä tarpeettomasti hälventää lähes neljänkymmenen vuoden takaisen alkuperäisteoksen arvoituksellista kiehtovuutta, mitä tulee tarina-asetelmaan ja ihmiset peittoavaan avaruusolioon.

Alien: Covenant on elokuva, johon on kertakatselulla vaikea suhtautua. Teos osoittaa Scottin yhä hallitsevan suvereenisti avaruuskauhun keskeiset elementit ja parhaimmillaan Covenant tavoitteleekin alkuteoksen tunnelmia ja tehoja, jotka kuitenkin laskevat heti, kun selittäville tekijöille annetaan enemmän tilaa ja elokuva alkaa syleillä suurempaa tematiikkaansa.

Osaltaan Alien: Covenant nostattaa kiinnostusta lokakuussa ensi-iltansa saavan Blade Runnerin jatkon suhteen. Tieteiselokuvan kaanonissa Blade Runner on Alieniakin suurempi järkäle, jonka jatkokehitelmän Scott on antanut nuoremman visionäärin, Denis Villeneuven, käsiin. Nähtäväksi jää, onnistuuko Villeneuve Blade Runnerin jatkotarinassa siinä, mikä tuntuu jääneen uupumaan Scottin omasta esitarinasta Alienille. Ja se jokin on alkuteoksen uniikkiuden ymmärtäminen. Tämän ymmärrys tosin nostaa esiin kiperän kysymyksen siitä, miksi ainutkertaiselle mestariteokselle on tarvetta tehdä jatkoa tai selittäviä esiosia varsinkin silloin, kun aika on alkuteoksen aseman jo sementoinut.