The Martian kotikatsomo

Avaruudessa on ollut kovin vaarallista viime vuosina. Ridley Scottin The Martian on kolmas suuren budjetin Hollywood-elokuva kolmeen vuoteen, jonka premissi on enemmän tai vähemmän tämä: joku jää jumiin maapallon ulkopuolelle ja kotiinkin tarvis päästä. Alfonso Cuarónin Gravity (2013) huikaisi intensiteetillään, kun taas Interstellar (2014) selitti itsensä pseudoälymystön masturbaatiotyökaluksi.

Marsista on viime vuosina lutviutunut koko kansan uusi suosikkiplaneetta. Hypestä on pitkälti vastannut NASA, joka on laukaissut parikin kuvaa lähettävää mönkijää autiomaaplaneetalle. Andy Weirin romaaniin The Martian pohjaava elokuvasovitus ei ajallista tarkennusta tee, mutta jos tätä pätkää on uskominen, niin lähitulevaisuudessa Marsissa kuitenkin käydään. Idea ei sinällään ole uusi, sillä Marsissa vierailua on pohdittu enemmän tai vähemmän vakavasti ainakin 1940-luvulta saakka.

Hiekkamyrskyn seurauksena yhden astronautin (Matt Damon) reissun päätellään loppuneen kuolemaan. Näin ei tietystikään ole, vaan Mark Watney aloittaa epätoivoisen ja yllättävänkin koomisen selviytymistaistelun vääjäämätöntä kuolemaa vastaan planeetalla, jolla ei kasva mikään.

Watneyn kujanjuoksu on alkujaan kotoisin Weirin blogista. Watney törmäsi ongelmiin, joita hän sitten tieteellisin metodein selvitti. Sittemmin menestyskirjaksi muokattua teosta on kuvailtu insinöörin märäksi uneksi, mutta elokuva on verrattain suoraviivainen: lukuja ja konsepteja on jonkin verran, mutta ei liiaksi.

Watney huvittaa itseään, ja jossain määrin myös katsojaa, stand up -komiikallaan. Huumori toimii omillaan, mutta haraa yleistä tunnelmaa vastaan. Kevyt alavire latistaa osan dramatiikasta.

Tom Hanksia komeampi jokamies, Matt Damon, hoitaa pääroolin kunnialla. Hänen yllättävän vähän laihtuvilla hartioillaan lepää paljon, sillä merkittävässä osassa kohtauksia hän joko touhuaa yksin jonkin projektin kanssa tai selittää fiiliksistään ja touhuistaan katsojalle. Kameroita tuntuukin olevan jotakuinkin joka paikassa, ja välillä touhu on melkoisen äänikirjamaista.

Yksin olemisen psykologiset ja fyysiset seuraukset sivuutetaan parilla sivulauseella. Uutta Solarista (1972) kaipaavat pettyvät, tässä on tehty rehellistä massaviihdettä, jonka verrattain kiireetön ja logiikasta edes vähän välittävä ote saa kuitenkin Marvelilla kyllästetyt solut rauhoittumaan. Lisäksi Moonin (2009) kaltaisesta näennäisestä yllätyksellisyydestä pysytään loitolla.

Visuaalisena elokuvantekijänä kannuksensa ansainneen Ridley Scottin lavasteita kelpaa katsella. Eritoten silmämääräisesti rajallinen tietokonetehosteiden käyttö auttaa fyysisen toimintapiirin luomisessa. Blade Runnerin (1982) kaltaisesta vavisuttavasta estetiikasta on kuitenkin turha haaveilla. Kuvat ovat kliinisen kauniita, mutta eivät virikkeellisiä. Avaruuskieputtelussa maestro jää selvästi Gravityn mestarillisuudesta.

The Martian on toimiva ison konseptin huvittelu. Heikoimmillaankin jännitys ja huumori tulevat keskenään toimeen, eikä tunnelman ajoittainen sirpaleisuus silppua helposti lähestyttävää ja loppuun asti selviämiselokuvien konventioita seuraavaa macgyverointia.