Majava valkokangas

Näyttelijänä ansioituneen Jodie Fosterin debyyttiohjaus Pieni mies Tate (1991) julkaistiin pian Uhrilampaiden (1991) jälkeen. Esikoisohjauksellaan Foster osoitti osaamisensa myös kameran takana, mutta lapsineron ja yksinhuoltajaäidin sympaattinen tarina jäi ikävästi sarjamurhaajamenestyksen jalkoihin.

Fosterin toinen ohjaustyö Home for the Holidays (1995) julkaistiin meillä vasta pari vuotta ilmestymisensä jälkeen suoraan videolle. Sittemmin Foster on pitäytynyt näyttelijän työssään, kunnes nyt kuudentoista vuoden tauon jälkeen palaa ohjaajan pallille elokuvallaan Majava. Jälleen Foster on saanut aikaiseksi vähintäänkin mielenkiintoisen elokuvan.

Mel Gibsonin esittämä Walter Black on lelufirman pomo, joka kärsii masennuksesta ja on vieraantunut perheestään. Meredith-vaimo (Foster) potkaisee lähes vihannekseksi taantuneen miehensä pois nurkista nahistumasta.

Walter päätyy hotelliin ja tarttuu pulloon. Kostean illan ja epäonnistuneiden hengenriistoyritystensä jälkeen hän havahtuu krapulassa siihen, kun hänen vanha majava-käsinukkensa puhuu hänelle. Majava laittaa kuilun partaalla hoipertelevan Walterin ojennukseen, ja Walter alkaa kommunikoida muiden kanssa käsinukkensa kautta. Muuttunut mies palaa perheensä luokse, mutta vaimolla ja kahdella pojalla on sulateltavaa käsinuken kautta juttelevassa isässä.

Elokuva on aluksi sävyltään koominen, mutta mitä pidemmälle Walterin ja tämän perheen elämään mennään, sitä synkemmäksi muuttuu myös tunnelma. Aluksi majavanukke on koominen hahmo, jonka kautta Walter saa yhteyden niin nuorempaan poikaansa kuin lelufirmansa alaisiin. Vähitellen majava alkaa kuitenkin saada maanisempia piirteitä ja koomisuus taittuu painostavuudeksi.

Majavan vahvuus on ennen kaikkea sen vinksahtaneessa tarina-asetelmassa, mikä mahdollistaa perhesuhteiden syvällekin menevän käsittelyn ilman äitelyyttä. Walterin ja Meredithin suhteen kuvaus kulminoituu onnistuneesti moniin arkisen tason asioihin.

Tavallisena tarinana elokuva olisi vääjäämättä hukkunut perhedraamojen harmaaseen massaan ja ydinperheen normatiivisuutta puoltavan tematiikan olisi ohittanut konservatiivisena siirappina. Nyt äkkiväärä asetelma haastaa tarkastelemaan tematiikkaa etäämmältä, jolloin perheen eheys ja yhtenäisyys sekä vanhempien suhde lapsiinsa näyttäytyy siinä arvossaan ja tärkeydessään, mikä korreloi myös todellisuuteen. Tähän aniharva Hollywood-tuotanto yltää.

Paljon lepää myös hyvien näyttelijäsuoritusten varassa. Komediallisesta alkuasetelmasta huolimatta näyttelijät tekevät alusta asti vakavat draamaroolit, jotka osaltaan kannattelevat tarinan kulkua absurdeiltakin näyttäytyvissä tilanteissa ja juonenkäänteissä. Erityisesti Mel Gibson tekee vakuuttavan ja jopa sympaattisen roolityön, kunhan kykenee karistamaan mielestään miehen yksityiselämän sekoilut.

Gibsonin ohella Anton Yelchin onnistuu Walterin vanhemman pojan, Porterin, roolissa. Porterin hahmossa tavoitetaan varsin osuvasti nuoren miehen identiteetin muodostumista tämän tehdessä tietoista pesäeroa vanhempiinsa ja erityisesti isäänsä. Porterilla on suhde koulun ihannetyttöön ja molempia nuoria piinaa epäonnistumisen pelko, mikä johtaa jopa liialliseen onnistumisen tavoitteluun. Nuorista kertovassa tarinan sivujuonteessa pureudutaan teini-ikäisten problemaattiseen maailmaan paljon syvemmin kuin tukussa tavallisia nuortenelokuvia.

Näillä ansioilla elokuvan ääniraidalla korvia riipineen haitarin soitannankin voi painaa villaisella.