Carnage valkokangas

Suljetut tilat ovat voimakas tehokeino. Teinejä jahtaavia puukkojunkkareita ja avaruusmatelijoita myöten erinäköiset vipeltäjät ovat luottaneet jollain muotoa rajattuun toimitilaan. Pakomahdollisuuden puute rajaa paitsi budjetin, myös ennen muuta toimijoiden mahdollisuuksia. Ratkaisuja on pakko syntyä, eikä pako ole mahdollisuus. Roman Polanskin ohjaama Carnage toimii samalla logiikalla, vaikka huoneistosta ja tilanteesta voisikin karata ovesta ulos astumalla.

Alku- ja loppukuvaansa lukuun ottamatta keskiluokkaisen kaupunkiasunnon seinien sisälle sijoittuva ihmisluonteen ruumiinavaus saa lähtölaukauksensa kahden esiteinin riidasta, jota seuraa heidän vanhempiensa pohjavireeltään kevyen draamallinen neuvonpito.

Tällä kertaa Polanski käyttää kohtalaisen ilmavaa, ei edes erityisen ahdistavaa huoneistoa lähinnä ajatusten vankilana. Toisin kuin vuoden 1965 Inhossa, lähikuvilla ei painosteta. Ohjaajan edellisessä työnäytteessä, The Ghost Writerissa, protagonisti etsi paitsi vastauksia myös pakokeinoa. Carnagessa korostuu kunkin ihmisen ennalta päättämän tapahtumaketjun täyttyminen.

Aiemmin toisilleen tuntemattomien vanhempien ensimmäiset valkokankaalla nähtävät sananvaihdot ja tilanteet ovat aidosti vaivaannuttavia. Tarkasti tulkitut henkilöhahmot paljastavat pienillä eleillään ja yksittäisillä sanavalinnoillaan enemmän itsestään ja agendoistaan kuin välittäisivät. Näennäisestä lämmöstä ja ymmärryksestä huolimatta avioparit haluavat pysyä etäisinä. Ulottumattomissa säilyy myös sykähdyttävä draama. Kiinnostus räjähdysaltista tilannetta kohtaan on lähinnä kliinistä. Protagonistien tunnemyrskyistä huolimatta välienselvittely ei suuremmin kosketa.

Komediana markkinoitava mutta riemuremakkoja pihtaava ihmispeli imee hauskuutensa homo sapiensien kovapäisyydestä. Omat imagonsa osin tietoisesti, osin tiedostamattaan luoneet erilaiset persoonat ovat neljän seinän sisällä sivistyneitä petoja. Vaasit eivät lennä eikä läski tummu, mutta sanansäilällä isketään ja omia tavoitteita ajetaan eteenpäin hienovaraisen päättäväisesti.

Katsojan kannalta tilanne vapautuu sitä mukaa, mitä absurdimmaksi ja lapsellisemmaksi avioliitossa elävien aikuisten ihmisten käytös muuttuu. Epämääräinen karkuun pyrkimisen pakko vaihtuu sosiologiseksi tarpeeksi nähdä, miten syvälle itselleen sokeiden ihmisten täytyy vajota nähdäkseen peilistä muutakin kuin ympäristönsä. Tarinassa on mielenkiintoisen sosiaalisen kokeen makua, jota voi jossain määrin verrata tosi-tv:n tarjoamaan viihteeseen.

Arkisen ja temaattisen välillä verrattain sujuvasti sukkuloiva dialogi heijastaa elokuvan loppupuolella hahmojen tuntoja ajoittain turhan tarkasti artikuloiden. Muun muassa sukupuolen, perheen ja yhteiskunnan kaltaisten instituutioiden ympärillä pyörivät sananvaihdot onnistuvat usein toteamaan aiheistaan vähemmän kuin kuvallinen kerronta. Vaikka istumajärjestykseen, puhelimeen ja käsilaukkuun liittyvä tragikomedia on tylppää, löytää se sanoja paremmin maalinsa.

Carnagen kvartetin näkökulmasta katsottuna artikuloivin – mutta ulkopuolelta tarkasteltuna banaalein – ilmaisu on vain osittainen huti. Virkkeet latistavat sanoman tehoa ja paljastavat samalla Cowanin (Kate Winslet, Christoph Waltz) ja Longsreetin (Jodie Foster, John C. Reilly) pariskuntien sinällään mielenkiintoisen, mutta kuitenkin aika tavanomaisen, jopa tyhjänpäiväisen analyysin elämästä. He pyrkivät erityisyyteen, mutta törmäävät keskinkertaisuuden muuriin. Keskustelun siirtäminen vihjailusta sivistyssanojen täyttämään väittelyyn toimii tehosteena paremmin teoriassa kuin käytännössä.

Polanskin filmografiaan Carnage ei lisää mitään järisyttävää, mutta on vivahderikkaan tunnelmansa siivittämänä mainio osoitus kahdeksaakymppiä lähestyvän ohjaajan vetreydestä.