Nell kotikatsomo

Jodie Foster esittää Nell-elokuvassa nimiosaa, afaasiasta kärsineen erakkoäitinsä metsämökissä kasvattamaa, osin oman kielensä kehittänyttä ummikko-villikkonaista, joka joutuu äitinsä kuoleman jälkeen kohtaamaan karun reaalimaailman sekä kaksi häntä tutkivaa tohtoria (Liam Neeson ja Natasha Richardson), jotka harkitsevat hänen passittamistaan hoitoon.

Foster oli vuoden 1994 roolistaan Oscar-ehdokkaana, muttei sillä kertaa voittanut. Pahat kielet vihjailivat, että Fosterin roolisuoritus olisi ollut jo liian selvästi Oscareita kalasteleva. Nämä jälkipuheet voi kuitenkin unohtaa, sillä Fosterin piti alun perin ohjata Nell, ei näytellä sen pääosaa, ja päätös näytellä päärooli syntyi myöhemmin muiden roolitusten muuttuessa. Uusi kultainen patsas lisää kokoelmiin ei olisi sinänsä ollut lainkaan vääryys, sillä Fosterin roolisuoritus on herkkä, vetoava yhdistelmä sekä luonnonläheisen villiä ja viatonta metsäläistä että aikuista naista, jonka oma yhden hengen kulttuuri ja kieli erottavat hänet urbaanista nykytodellisuudesta yhtä tehokkaasti kuin fyysiset esteet.

Fosterin suorituksen korkeasta tasosta huolimatta Nellistä on toisaalta aistittavissa myös vanha Hollywood-totuus, jonka Robert Downey jr:n hahmo esitti maanmainiossa Tropic Thunderissa Ben Stillerille: ”never go full retard”. Ei kannata esittää täyttä keharia tai täysin estotonta ja eläimellistä hahmoa, jollainen vastaava hahmo todellisuudessa saattaisi olla, vaan roolia on syytä pehmentää ja pitää se melkoisen siloiteltuna ja hyveellisenä, jos haluaa katsojien ja kriitikoiden sympatian. Varsinkaan seksuaalisuutta ei voida käsitellä kuin pintaraapaisuna ja joko esteettisenä siluettikuvana tai puolikoomisena keventävänä kohtauksena.

Tämä pätee kaikkiin vastaaviin Hollywood-teoksiin aina Forrest Gumpista alkaen. Niin kylmältä ja kyyniseltä kuin se kuulostaakin, ei kasvutarinoiden ja ”yksinkertaisuudesta kumpuaa viattomuus” -teemoja käsittelevien tarinoiden valtavirtakatsoja yleensä halua nähdä valkokankaalla oikeasti moniongelmaista, mahdollisesti hyvinkin vaihtelevasti käyttäytyvää ja dementoituneen oloista päähenkilöä, joka saattaa kuolata, mölistä ja mökeltää niin painokkaasti, että katsojaakin ahdistaa. Sitä varten meillä on Jouko Turkan tv-tuotanto eikä Hollywood. Missä muuten viipyvät Seitsemän veljeksen ja Kiimaisten poliisien dvd-boksit?

Yhtä kaikki, jos pelkästään Fosterin tulkinnasta olisi kyse, Nell olisi huippuelokuva. Tarina on kuitenkin paikoin hieman kliseinen eikä näytelmään perustuva teos ole kaikissa kohtauksissaan saavuttanut riittävää elokuvallisuutta. Kerronta jää paikoin hieman vajavaiseksi, sillä kolmeen päähenkilöön keskittyminen jättää juoneen aukkoja tiettyjen sivuhahmojen (muun muassa sheriffin vaimo) tarinan kaarien kohdalle. Nell on kuitenkin sympaattinen ja pääsääntöisesti sujuvasti rullaava draamakokonaisuus. Saa olla aikamoinen kyynikko, jos tarinan humaani ydin ei lainkaan vetoa tai ei saa kyseenalaistamaan lääketieteen ikävimpiä suuntauksia, joissa ihmisarvo alistetaan tutkijan oman maineen pönkittämiselle.