Sattumalta säästynyt elämä

"Kaikki, joka koskettaa holokaustia, uhmaa mielikuvitusta. Tällä alueella taide on tuomittu epäonnistumaan", sanoi Nobelin rauhanpalkinnon saanut, monilta keskitysleireiltä selvinnyt Elie Weisel. Ja mikäli on yksi aihe, joka nostaa esiin monia vakavia sekä kriittisiä kysymyksiä elokuvantekemiselle, on se juuri kansanmurhan kuvaaminen valkokankaille. Miten välittää jotakin näin järjen vastaista seuraaville sukupolville, saati sitten elokuvateatterissa istuvalle yleisölle? Miten kertoa kaikkea tarinankerronnan logiikkaa uhmaavista tapahtumista taidemuodolla, joka on koulinut meidät haluamaan selkeitä motiiveja, hyvien ihmisten hyviä tekoja ja onnellisia loppuja? Esimerkiksi Schindlerin Lista (1993) tasapainoili Hollywoodin edellytysten ja raskaan aiheensa vaatimien ratkaisujen välillä nyrjähtäen lopulta ehkä hieman liiankin tunteikkaaseen paatokseen.

Roman Polanski, joka itse selvisi Krakovan pommituksista ja menetti äitinsä kaasukammioihin, onnistuu siinä, missä monet muut eivät. Pianisti on yhden miehen selviytymistarina, joka kuitenkin pysyttelee rehellisenä sekä katsojalle, kuvaamilleen tapahtumille ja henkilöille sekä historialliselle painolastille. Elokuva perustuu pianisti Wladyslaw Szpilmanin omaelämänkerralliseen romaaniin, jolle se myös pysyttäytyy hyvin uskollisena. Suorasta todellisuuspohjasta huolimatta Polanski ei yritäkään rakentaa kokonaiskuvaa natsi-Saksan ajamasta niin kutsutusta lopullisesta ratkaisusta juutalaiskysymykseen. Pianisti pysyttelee toteavana, jopa hieman etäisenä yhden ihmisen tarinana - samalla tavalla kuin sen päähenkilö on ennen kaikkea katselija ja kokija tapahtumien keskipisteessä, selviytyjä ilman mitään muuta liikkeellepanevaa syytä.

Elokuva alkaa vuodesta 1939 Szpilmanin (Adrien Brody) soittaessa pianoa Puolan radiossa saksalaisten hyökkäyksen aattona. Miehityksen alussa ollaan siinä uskossa, että sota on pian jo ohitse. Pianistille ja hänen perheelleen, niin kuin kaikille Saksan ja Puolan juutalaisilla kävi kuitenkin tuskallisen selväksi, että tilanne oli kaikkea muuta kuin nopeasti väistymässä. Szpilman joutuu eroon perheestään, jotka kuljetetaan Treblinkan keskitysleirin kaasukammioihin. Yksin omien ajatustensa ja syyllisyytensä kanssa hän yrittää säilyä hengissä Varsovassa välillä vangittuna, välillä Saksan sotilaita paeten. Ja ainoa asia, joka hänet pelastaa, on sattuma yhä uudelleen ja uudelleen.

Pianistin keskeinen elementti onkin juuri sattuman pienet lämpimät hetket kaiken järjettömyyden keskellä. Polanskin itsensä mukaan tämä on lähes ainoa asia, joka todella pelasti ihmisiä natsi-Saksan julmuuksilta. Juuri tämän korostaminen auttaakin elokuvaa siinä, että tarkkailevasta luonteestaan huolimatta se onnistuu olemaan myös äärimmäisen koskettava ja väistämään perinteisen Hollywoodin imelän tunteikkuuden. Musiikkiin luotetaan melko harvoin mutta juuri oikeissa kohdissa. Säästeliäisyys palkitaan elokuvan loppupuolen kohtauksessa, jossa Szpilman joutuu soittamaan Chopinia SS-upseerille. Tunnelma, joka syntyy pianomusiikin lohduttavasta kauneudesta raunioiden ja kuoleman keskellä, on käsinkosketeltava. Polanski pystyy lataamaan yhteen kohtaukseen enemmän kuin monet kokonaiseen elokuvaan. Pianisti on elokuvallinen muistomerkki, jonka päättyessä elokuvateatterin pimeydestä poistuu nöyrempänä kuin sinne tullessaan. Vähempää ei holokaustia käsittelevältä taiteelta voida edellyttääkään.