Reunalla valkokangas

Nick Cassidy (Sam Worthington) on poliisi, joka on lavastettu syylliseksi rikokseen, jota hän ei ole tehnyt. Kun viimeinenkin mahdollisuus valittaa tuomiosta on käytetty, on Nickin päästävä ulos keinolla millä hyvänsä todistaakseen syyttömyytensä, sillä poliisille ei ole luvassa lokoisia kissanpäiviä Sing Singin vankilassa. Nick päättää paeta, kun siihen tarjoutuu mahdollisuus hänen isänsä hautajaisissa.

Kuten elokuvan nimikin kertoo, Nick on reunalla, niin henkisesti kuin fyysisestikin. Hän kapuaa New Yorkin Roosevelt-hotellin 21:sen kerroksen ikkunasta ulos ja uhkaa hypätä salaten kuitenkin identiteettinsä häntä pelastamaan tulleilta poliiseilta. Alhaalla kadulla väkijoukko yllyttää häntä hyppäämään. Nickiä reunukselta pois puhuvaa poliisia esittää Elizabeth Banks, jonka roolihahmon kohtalona oli taannoin olla vankilaan syyttömänä tuomittu nainen elokuvassa The Next Three Days (2010). Juuri tämän enempää juonesta ei voi kertoa pilaamatta katsomiskokemusta.

Dokumentteja ohjannut Asger Leth on onnistunut ensimmäisessä pitkässä fiktioelokuvassaan varsin hyvin. Elokuva on juuri sopivan pitkä ja sisältää tarpeeksi sujuvaa toimintaa ja sopivan määrän yllätyksiä juonenkäänteissä, jottei katsoja ehdi pitkästyä tai ala liikaa miettiä tapahtumien uskottavuutta. Harvoinhan tällaiset kompaktit rikoselokuvat ovat kovinkaan realistisia, mutta niiden ensisijainen tehtävähän on viihdyttää, ja sen tehtävän Reunalla täyttää varsin mainiosti.

Näyttelijäsuoritukset ovat rutiinilla vetäistyjä, juuri kukaan ei pääse loistamaan ylitse muiden. Ed Harrisin esittämä pääpahis on sopivan niljakas ollakseen nautittavaa katseltavaa. Sen sijaan Sam Worthingtonin roolisuoritus on hieman liian siloteltu ollakseen vakuuttava; Nickille tulee tuskin hiki tämän keikkuessa maan ja taivaan välillä.

Joku voisi sanoa tätä elokuvaa tusinatekeleeksi, ja olisi siinä tietyllä tavalla oikeassa. Reunalla on kuitenkin hyvin tehtyä tusinatavaraa, joka pitää minkä lupaa eikä läjähdä kadunpintaan korkeuksista. Vieläkin tiukemmalla otteella ja käsikirjoitusta hiomalla lähin vertailukohta olisi ollut klaustrofobinen Phone Booth (2002), jossa Colin Farrellin esittämä päähenkilö oli jumissa puhelinkopissa. Aivan tähän ei elokuva yllä, mutta hyvää keskitasoa parempaa viihdettä tämä kuitenkin on.