Pianisti valkokangas

Seuratessaan Roman Polanskin elokuvaa Pianisti havahtuu elämään huomattavaa hetkeä, joka ei heijastu edessä virtaavista kuvista. Yhteen hetkeen tämän suljetun taideteoksen äärellä avautuu kauneus, joka vapautuu musiikista. Musiikin elämä kohoaa yli muun, kuolettavan muun. Elokuvan kauneimmassa kohtauksessa, joka ylipäätään on kohtauksista kauneimpia, ummistin silmäni. Vain pianonääni, jonka kuulin, merkitsi, sillä hengityksen pysähtymistä ilmaisevat kuvat olivat antaneet tämän katsojan uskoa turruttaneensa kaikki tunteensa niiden äärellä. Ja oikeastaan näin olikin. Musiikki kantautui jostain muualta.

Musiikin hiljennyttyä aavistin elokuvan aikana ainoan kerran jotain siitä, kuinka elokuvan kuvaaman maiseman saattaisi elämässä kokea. Menetyksenä. Kuvatessaan toisen maailmansodan Varsovaa, aikaa natsi-Saksan ensimmäisistä pommituksista sodasta hengissä selvinneiden palautumiseen, Pianisti merkitsee atmosfääriltään Schindlerin listan aiheuttaman "samastuttavan" tunnekuohun vastakohtaa. Pianisti avautuu tai sulkeutuu elokuvaksi musiikille. Täten itse kuvat kulkevat ilman havaittavasti kommentoivaa musiikkia. Kuvaa vailla musiikkia, kontrastina itse pääasialle, musiikille musiikkina.

Pianistin kuvia ei koe moralistisina tai järkyttävinä, vaan turruttavina. Lapsi potkitaan hengiltä, vanhus heitetään parvekkeelta, ruumiita poltetaan kadulla, miehiä ammutaan päähän, kalloja murskataan pyssynperällä, joku jää kiven alle, joku panssarivaunun, joku päätyy hyppäämään palavasta rakennuksesta ja rataa jatkuu. Polanski ei rakenna shokkeja vaan luo maisemaa. Päähenkilön, pianisti Wladyslaw Szpilmanin muodonmuutos elegantista gentlemannista loukkuja pelkääväksi rotaksi sulautuu tähän raunioituneeseen näkyyn. Selkä kyyryssä ruokaa etsivä likainen ja parrakas rauniorotta on kuin kiveä ja kalkkia kunnes ilmestyy ihminen, jota hän katsoo ja alkaa puhua. "Minä olen… Minä olin… pianisti." Musiikin alkaessa eivät silmät enää kanna. Astutaan lähemmäksi sielua.

Kauneus muuttaa maailmaa. Muuten se ei ole kauneutta. Ja joka pelastaa yhden ihmisen, pelastaa koko maailman, kaikuu lause hautojen takaa. Viimeisenä sivallus Kunderaa: "Huomaamattaan ihminen soveltaa elämäänsä kauneuden lakeja, oli hänen toivottomuutensa miten syvää tahansa."