Yhdeksäs portti valkokangas

Kuudennessatoista ohjaustyössään Roman Polanski on tarttunut mielikuvitukselliseen ja makaaberiin aiheeseen, josta löytyy paljon viittauksia ohjaajan alkuaikojen tuotantoon ja ennen kaikkea Rosemaryn painajaiseen (Rosemary’s Baby, 1968). Arturo Peréz-Reverten bestseller-romaaniin perustuvassa elokuvassa selvitetään nimittäin 300 vuotta vanhoihin noitaraamattuihin kätkeytyvää arvoitusta, jonka pääarkkitehtinä tuntuu häärivän itse vanha vihtahousu.

Johnny Depp esittää elokuvassa Dean Corsoa, etsivää, joka maksusta jäljittää rikkaille keräilijöille kadonneita kirjaharvinaisuuksia. Corso on ristiriitainen hahmo, joka toisaalta ilmiselvästi rakastaa pölyisiä niteitä, mutta joka toisaalta on valmis myymään rakkaansa riittävän isosta kasasta käteistä. Ulkomuodoltaan hän on dekkareiden vakiokaartia: rähjäisen, kömpelöä olkalaukun rohjaketta mukanaan raahaavan miehen kaltaisia etsiviä on nähty valkokankaalla maailman sivu. Maailma, jossa Corso liikkuu, on hänen näköisensä nuhjuinen ja hämyinen antikvariaattien ja kirjastojen valtakunta. Polanski ja hänen kuvaajansa Darius Khondji (Delicatessen, Kadonneitten lasten kaupunki, Seitsemän) ovat hienosti tavoittaneet elokuvaan sen menneen maailman tunnelman, joka kirjoihin näin digitaalisen tiedonkäsittelyn aikakaudella väistämättä liittyy.

Yhdeksäs portti alkaa kiinnostavasti hiukan maagisesti virittyneenä dekkarina. Corso saa toimeksiannon upporikkaalta keräilijältä ja "demonologian" tutkijalta Boris Balkanilta (Frank Langella). Hänen tehtävänään on verrata Balkanin hiljattain haltuunsa saamaa satanistista käsikirjaa sen kahteen säilyneeseen kaksoiskappaleeseen ja selvittää, mikä niistä on aito "Yhdeksän porttia varjojen valtakuntaan". Koska kaksoiskappaleet ovat keräilijöiden hallussa Ranskassa ja Portugalissa, on Corson matkustettava vanhalle mantereelle. Varsin pian hänelle valkenee, että Balkanin toimeksianto ei ole aivan sitä miltä se näyttää. Kolmen kirjan sisältämiin kuviin kätkeytyy arvoitus, jonka selviämisestä useampikin taho tuntuu olevan kiinnostunut. Vähitellen myös Corson viileän ammatilliseen mielenkiintoon alkaa sekoittua pakkomielteenomaisia piirteitä.

Kliseisiä käänteitä

Kuvatessaan kauhujuoneksi muuntautuvaa dekkaritarinaa Polanski on käyttänyt vanhaa strategiaansa hämmentääkseen katsojan ennakko-odotuksia. Samoin kuin Rosemaryn painajaisessa mitä herttaisimman ja tavallisimman näköiset sedät ja tädit paljastuivat verenhimoisiksi paholaisen opetuslapsiksi myös Yhdeksännen portin noitasapattilaiset ovat kaukana ilmeisestä. Etenkin Emmanuelle Seignerin esittämä musta enkeli on hämäävän arkinen näky likaisissa lenkkareissaan. Ainoastaan Lena Olinin näyttelemä Liana Telfer terävine kynsineen ja hampaineen on alusta asti sitä, miltä näyttääkin. Muiden hahmojensa kohdalla Polanski välttelee kohtuullisen onnistuneesti kauhuelokuvien kliseitä.

Kliseisiä juonenkäänteitä Yhdeksäs portti ei sen sijaan ikävä kyllä onnistu välttämään. Tarinassa on epäloogisuuksia ja latteuksia, jotka syövät pohjaa hienosti kuvatulta ja pääosin hyvin näytellyltä elokuvalta. Sen vielä jotenkuten nielee, että Corson kaltainen asiantuntija pyyhältää ympäri Eurooppaa miljoonan dollarin arvoinen opus rähjäisessä olkalaukussaan, mutta kun kulman takaa ja tyhjästä alkaa ilmestyä tappaja-autoja ja salaperäisiä uhkaajia, haukotus alkaa hiipiä suupieliin. Puhumattakaan siitä, että kirjojen kuviin kätkeytyvät viestit ovat vaikeusasteeltaan erään iltapäivälehden "etsi kuusi eroavaisuutta" -arvoitusten luokkaa.

Elokuva kuittaa juonen epäloogisuudet kaiken dekkarimaisen kohelluksen taakse kätkeytyvällä suuremmalla filosofialla, jossa Corso näyttelee merkittävämpää osaa kuin tarinan alussa osaa aavistaakaan. Tarinan käänne tulee kuitenkin siinä määrin myöhään ja huomaamatta, että katsojalle elokuva näyttäytyy enimmäkseen pitkästyttävänä dekkarin ja kauhutarinan hybridinä, jossa ei ole aineksia kunnolla täyttää kummankaan lajityypin korkeampia vaatimuksia. Epämääräiseksi jää myös päähenkilö Corsossa tapahtuva muutos mainion Johnny Deppin mennessä lakonisen etsivätyypin tyypittelyssään vähän liiankin pitkälle.