Punaisen unen näkijä

Markku Lehmuskallio on kolmessa vuosikymmenessä tasaisen varmasti noussut suomalaisen elokuvan kansainvälisesti tunnetuimpien nimien pieneen joukkoon. Päättäväiselle oman tiensä kulkijalle löytyy esteettisessä omaperäisyydessä vain vähän vertailukohtia maailmanlaajuisestikin ja Suomesta oikeastaan vain Aki Kaurismäki. Pitkä ja harras kiinnostus arktisiin kansoihin ja pohjoiseen luontoon on Markku Lehmuskallion tuotannossa laajennut Korpinpolskasta (1980) yhä pohjoisemmaksi ja idemmäksi.

Sukunsa viimeinenLehmuskallion uralla tapahtui merkittävä muutos 1990-luvun alussa, kun hän aloitti elokuvien teon nenetsi Anastasia Lapsuin kanssa. Yhteistyön tuloksena on syntynyt useita nenetsiaiheisia dokumentteja ja pitkät nenetsinkieliset näytelmäelokuvat Seitsemän laulua tundralta (2000) ja Jumalan morsian (2003), jotka jo kielensä puolesta ovat elokuvina ainutlaatuisia. Kun ohjaajan katse kohdistui aluksi luontoon ja sitten ihmisyhteisöihin, on se Lapsuin kansa tehdyissä elokuvissa siirtynyt yhä enemmän yksilöihin. Nenetsit, jotka vanhemmassa kirjallisuudessa tunnetaan jurakkisamojedeina, asuvat Venäjän pohjoisalueilla Uralin molemmin puolin. Heidän kielensä kuuluu uralilaisiin kieliin ja on siis suomen etäinen sukukieli.

Sukunsa viimeinen kertoo tarinan neuvostovallan ajalta, jolloin myös nenetsit joutuivat kollektivisoinnin ja neuvostovallan suuriin saavutuksiin kuuluneen lukutaitokampanjan kohteiksi. Tarina sijoittuu aikaan, jolloin kolhooseja nenetsien alueelle oli jo perustettu mutta öljynetsintä ei vielä ollut alkanut vaikuttaa ihmisten elämään. Tarkka ajanmääritys ei elokuvan kannalta ole oleellista, vaan se pyrkii kuvaamaan jännitettä menneen ajan ja uuden ajan välillä sinänsä. Lavastuksessa neuvostoaikaan viitataan lähinnä ajan agitaatiojulisteilla. Katsojan huomio kiinnittyy päähenkilön mukana etenkin klassiseen sodanjälkeisen jälleenrakennuskauden julisteeseen, joka julistaa koulutytön suulla 'Minun onneni riippuu teidän menestyksestänne'. Koulutytön takana olevat työläiset ahertavat tehtaassaan. Samoin tekevät Nekon opettajat ja huoltajat tahoillaan, mutta eri suuntiin.

Sukunsa viimeinenNeko on nenetsityttö, jona elää Jamalin niemimaalla yhdessä perinteistä kulttuuria edustavien isoäitinsä ja isänsä kanssa. Hänen äitinsä on venäläistynyt ja haluaisi tyttärensäkin pääsevän mukaan nykyajan virtaan. Samaa mieltä ovat viranomaiset. Ongelmana koulunkäynnissä on vain suureen maan nykyaikaistamishankkeen turhan kiivas tahti, joka ei ota huomioon sen paremmin pienten kulttuurien erityislaatuisuutta kuin ihmisten muutoskykyä. Isoäiti ja isä näkevät klaaninsa viimeisellä olevan kykyjä šamaanin tehtäviin. Neuvostovaltio haluaa tytöstä kasvavan reippaan nuorisoliittolaisen, joka saa uuden nimen Nadežda, toivo.

Elokuva suhtautuu kertomukseensa myötäelävän asiallisesti ylistämättä tai mustamaalaamatta kumpaakaan maailmaa. Neko-Nadja on sukunsa viimeinen, koska klaanin jäsenet ovat huvenneet alkuperäiskansan keskinäisessä taistelussa luonnonvaroista. Koulussa taas eri kulttuuripiiristä tulleilla lapsilla on vaikeuksia sopeutua toisiinsa eikä opettajan hyvä tarkoitus vähennä hänen kapean näkökantansa aiheuttamia ymmärrysvaikeuksia nenetsilasten kanssa.

Sukunsa viimeinenElokuva tekee selväksi, että alkuperäiskansan maailma ei ole alkeellisempi kuin moderni maailma, vain erilainen. Se jatkaa myös elämäänsä kaikissa nykyajan ihmisissä, vaikka alkuperäiskansojen jälkeläisissä se on ehkä helpompi huomata. Parasta Lehmuskallion ja Lapsuin elokuvassa on jälleen sen kyky tavoittaa amatöörinäyttelijöiden avulla ihmisenä olemisen kokemuksen yleisiä piirteitä ajassa ja maailmassa, joka katsojille voi olla hyvinkin vieras. Arktisen pelkistetyssä ja hälyttömässä ympäristössä tuo yleinen on helpommin havaittavissa. Sen kauneus tulee kaupan päälle.

* * * *
Arvostelukäytännöt

Toimituskunnan keskiarvo: 3,3 / 4 henkilöä



Lue myös