Tampereen elokuvajuhlien kollektiivinen muisti

Kuten jo ennakkojutussani aavistelin, ihmisoikeudet ja niiden puolustaminen nousivat jonkinlaiseksi Tampereen elokuvajuhlien ohjelmiston läpileikkaaviksi teemoiksi. Näin jälkikäteen väittäisin havaitsevani tämän vuoden elokuvissa myös tarvetta tilintekoon edellisen vuosisadan kanssa. Mainittakoon, että kyseinen havainto saattaa olla syntynyt täysin allekirjoittaneen korvien välissä.

Viisipäiväisen tapahtuman aikana näin kaikkiaan 12 eri näytöstä. Tyhjentävän selonteon ollessa mahdoton tyydyn seuraavassa rakentamaan oman tulkintani vuoden 2011 Tampereen elokuvajuhlien kulusta.

Montaasin uusi ulottuvuus

Dennis Nybackin 16-mm:n elokuvat muodostivat festivaalikokemukseni selkärangan. Amerikkalainen elokuvakeräilijä on valinnut arkistonsa kätköistä katkelmia ja koonnut niistä esityskokonaisuuksia erilaisten teemojen ympärille. Sarjan kautta Nyback oli periaatteessa elokuvallistanut lapsuutensa muistoja ja mediaympäristöä. Joka tapauksessa näytökset tarjosivat kiehtovia kulttuurihistoriallisia näkymiä amerikkalaiseen lähimenneisyyteen. Nyback vei sarjassaan elokuvan tietyssä mielessä uudelle tasolle. Elokuvakatkelmien uudelleenjärjestämisen lopputuloksena oli aivan uusia elokuvallisia teoksia.

Tarkastin Nybackin tarjontaa kolmen näytöksen verran. The Age of Oil sisälsi menneiden vuosikymmenien jenkkidokkareita (tai propagandaa kuten Nyback oikein huomautti) öljyn merkityksestä modernin yhteiskunnan peruskivenä. Suurin osa valikoiduista katkelmista oli tehty valamaan kuluttajaan sokeaa uskoa öljyn riittävyydestä ja tärkeydestä ihmiskunnan yleiselle hyvinvoinnille. Kill a Commie for Christ tarjoili kylmän sodan aikaista kommunismin vastaista propagandaa. Näin Japanin tsunamin jälkeisessä maailmassa ydinlaskeuma-dokumentti tuntui valitettavan ajankohtaiselta ja asiapitoiselta oppimateriaalilta. Pelko laittaa ihmiset toimimaan.

Dada and Surrealism in 1930s Hollywood sisälsi nimensä mukaisesti kahden taidesuuntauksen Hollywood-variaatioita. Katkelmien huimaava mielikuvituksellisuus oli vaikuttavaa katseltavaa. Vastaavaa lennokkuutta löysin festivaaleilla ainoastaan kotimaisessa sarjassa kunniamaininnan pokanneesta Siuruan Rubens -dokumentista. Jos muuten dokumentin päähenkilö, kansantaitelija Kari Tynkkynen on vielä tuntematon tapaus, suosittelen perehtymään mieheen vaikkapa YouTubessa.

On vaikea kuvitella, että Nybackin sarjasta voisi nauttia muualla kuin elokuvafestivaaleilla. Näytösten dynamona toimi sarjan kokoaja itse. Suomalaisjuuria omaava leffaintoilija johdatti aiheen äärelle persoonallisella tyylillään sekä täytti kelanvaihtoihin kulunutta aikaa jutellen mukavia yleisön kanssa. Lisäksi Nyback improvisoi äänitekniikan pettäessä näytöstensä äänimaiseman perinteisellä voice-over-tekniikalla – eli pimennetyn Tullikamarin takaosasta huutaen.

Ihmisoikeuksia ja diktatuurin muotoja

Ihmisoikeuksien teemaa seurailin muutamien eri sarjoista poimittujen näytösten kautta. Perjantai-illan päätteeksi urakoimani Naisten Iran -sarjan näytös osoittautui pienoiseksi pettymykseksi. Näytöksen aloittanut dokumentti naisten turvakodeista tappoi tehokkaasti mielenkiintoni illan muita lyhytelokuvia kohtaan, jotka kieltämättä nostivat kokonaisuuden yleistä tasoa. Dokumentin tekijöillä oli valitettavasti suurempi into kuin taito tarinansa kertomiseen. Iranin naisten epätasa-arvoinen kohtelu on toki vakava aihe ja ansaitsee tulla kerrotuksi. Jos lopputulos ei kuitenkaan ole harrastajakuvaajan kotivideotasoa kummallisempi, ei elokuvaa jaksa katsoa viittä minuuttia pidempään.

Uskaltaisin väittää, että näytöksen elokuvia vaivasi perinteen puuttuminen. Tuntematta asiaa paremmin voisin kuvitella, että Iranin kaltaisessa diktatuurissa on hyllymetrikaupalla elokuvia, joita ei päästetä julkiseen esitykseen. On myös turha kuvitella länsimaiden olevan tässä suhteessa mitenkään autuaammassa asemassa. Elokuvatarjonnan vääjäämätön viihteellistyminen ja oman tradition muuttuminen tuntemattomaksi uhkaavat kaventaa katsojien yleissivistystä myös Suomessa.

Revolutionary Sounds -nimeä kantanut kaksoisnäytös tutkaili vastarintamusiikkia ennen ja nyt. Jamaikalaistaustaisen muusikkolegenda Don Lettisin ja hänen poikansa Jetin käymiin keskusteluihin perustunut Superstonic Sound oli sympaattinen mutta sinänsä yllätyksetön dokumentti 1970-luvulta alkaneen kantaaottavan brittimusiikin historiasta. Sounds Like a Revolution esitteli presidentti Bushin kauden synnyttämää, historia! 81 llisen laajaa, jenkkimuusikoiden poliittista aktivoitumista. Bob Dylanin ja kumppaneiden synnyttämä musiikillinen vastarinta on vuosikymmenten aikana verhottu nostalgian avulla osaksi valtavirtaa. Tätä nykyä musiikkimarkkinat itse sensuroivat tehokkaasti hallintoa kritisoivat äänet pois radioaalloilta ja kauppojen hyllyiltä.

Entä voiko musiikilla, saati elokuvalla, sitten muuttaa maailmaa? Haluaisin vastata: ”Kyllä”. Marssin seuraavana päivänä levykauppaan ja ostin albumillisen kansalaisaktiivisuuteen kehottavaa skatepunkkia. Sijoitin rahani itsenäiseen pienlevy-yhtiöön.

Radiopuhelimet-yhtyeen säestämä mykkäelokuva Usherin talon häviö oli myyty heti filkkareiden ensimmäisenä päivänä loppuun. Korvaavana liikkeenä hommasin itseni katsomaan Romanian tilintekoa kommunistisen menneisyytensä kanssa. Kuulun ikäpolveen, jonka lapsuuteen liittyy television lähettämä muistikuva joulun 1989 alla teloitetusta Nikolae Ceausescusta.

Diktaattorin kolmituntinen omaelämäkerta sisälsi valikoiman mediakuvaa 25 vuotta kestäneeltä itsehallintokaudelta. Ohjaaja Ujica on viisaasti päättänyt olla lisäämättä mitään uutta materiaalia elokuvaansa. Ceausescu rakentaa itse kuvan itsestään ja kylmän sodan ajasta. Samalla katsojan mieleen rakentuu kuva Romaniasta suurvaltojen pelinappulana ja Euroopasta tuon pelin pelilautana.

Ja voittaja on…

Itse en ehtinyt tutustumaan mitenkään laajemmin kilpailusarjoihin. En myöskään ala tässä tekemään mitään voittajalistaa. Tätä lukiessasi olet jo valmiiksi muutaman klikkauksen päässä tapahtuman sivuilta. Muutama nosto voittajakaartista silti kannattaa tehdä näin lopuksi.

Ruotsalaisen Ruben Östlundin ohjaama Välikohtaus pankin luona (Händelse vid bank) oli filkkareiden triplavoittaja napaten mukaansa muun muassa elokuvajuhlien Grand Prix -palkinnon. Yhdellä otoksella tallennettu todellisen tapahtuman reproduktio ilahdutti monipuolisuudellaan. Jopa hitchcockmaisia piirteitä sisältänyt lyhytelokuva tallensi aidonoloisesti ihmisten reaktioita yllättävässä tilanteessa.

Romanialainen Hiljainen joki kertoi koskettavan inhimillisen tarinan rautaesiripun rajamaastosta. Eurooppalaisen elokuva-akatemia EFA:n palkinnon vienyt elokuva toimi itselleni myös jonkinlaisena Ceausescu-dokumentin vastakappaleena.

Lue myös