Paha jälkimaku
Tarina on tuttu. Keväinen päivä eräässä yhdysvaltalaisessa lukiossa. Kahden raskaasti aseistautuneen opiskelijapojan ammuskelua seuraavaa joukkohysteriaa seuraa suuri mediasirkus. Columbinen tragedia järisytti länsimaista maailmaa vuonna 1999. Aiheen uutisointi oli kiivasta ja äänenpainot huolestuneita. Ben Coccion debyyttiohjaus hämmentää samaista soppaa, jonka soisi jo lopullisesti jäähtyvän.
Zero Day – nuoret tappajat kertoo videopäiväkirjan muodossa kahden teinipojan suunnitelmasta surmata koulutovereitaan. Elokuva käsittelee sopeutumattomien nuorten ystävyyttä ja heidän välillään vallitsevaa erityistä yhteisymmärrystä. Noin vuoden ajalle sijoittuvat päiväkirjaotteet paljastavat poikien epätavallisen intohimon aseisiin. Zero Dayn kasvuympäristö on amerikkalaisen keskiluokkaisuuden sydämessä. Kumpikaan pojista ei ole rikkinäisestä kodista. Perheet tarjoavat tukea ja turvaa. Onnelassa kaiken pitäisi olla hyvin. Tasapainoisuus ja tyytyväisyys ovat silti vain silmänlumetta. Viheliäinen ulkopuolisuuden polte sisimmässä ei hellitä.
Ben Coccio tarjoaa hyytävän kattauksen, pöytää valmiiksi asettelematta. Hän ei pue hahmojaan hirviöiksi, jos ei jaa sädekehiäkään. Teinipoikien näkökulmasta kerrottu elokuva alleviivaa murhan tekijöiden inhimillisyyttä. Aina on sijaa sattumalle. Ihmismielen pahuus ei ole ikään, ihonväriin, yhteiskunnalliseen asemaan tai kasvatukseen sidottavissa. Juuri tähän Zero Dayn karmivuus nojaa. Pelottavintahan on, että epäinhimillisiin tekoihin pystyy kuka tahansa. Oirehtijat ovat yhä nuorempia, toimiminen entistä arvaamattomampaa. Verta valutetaan myös valkoisille pöytäliinoille.
Zero Dayssä dokumenttimaisella kuvaustekniikalla pyritään autenttisuuden vaikutelmaan. Andre Keuck (Andre) ja Calvin Robertson (Cal) näyttelevät elokuvassa oikeiden perheidensä kanssa. Lähtökohtaisesti asetelma on hyvin kiehtova. Näyttelijäsuorituksista kuitenkin paistaa läpi tilanteen lavastuksenomaisuus. Myös ohjaajan näkökulma on hukassa. Vaikka hän vie kameran hyvin lähelle, jää tunnelma etäiseksi.
Gus Van Sant pyrkii erilaiseen objektiivisuuteen Columbine-elokuvallaan Elephant. Van Santin silmä toimii tarkemmin ja harkitummin kuin Coccion. Van sant teki rohkeasti elokuvakerronnan rajoja koettelevan teoksen, joka onnistui herättämään tunteita. Michael Mooren samasta aiheesta parodisin ja hieman propagandistisinkin sävyin maalattu Bowling for Columbine puolestaan haastoi pohtimaan tapahtumaan johtaneita syitä ja niiden seurauksia.
Ben Coccion esikoinen sitä vastoin jää yleisvaikutelmaltaan ponnettomaksi. Zero Dayn kompastuskivi on sen tyhjyys. Elokuvassa elämien tavanomaisuus ja vieraantuneisuus kiedotaan kiinnostavasti yhteen. Kerrontaa kuljettavaa intensiteettiä ei kuitenkaan onnistuta rakentamaan. Tästä puuttuu taika. Pelkkä murhenäytelmän shokkiarvo ei riitä, kun kokonaisuuden kasassa pitävä sidos puuttuu. Näillä eväillä elokuvan motiivit jäävät epäselviksi.
Kuten loputtomasti pyöritetty kuvanauha World Trade Centerin seiniin räjähtäneistä lentokoneista etäännytti ihmiset itse tapahtumasta, tehdään tässäkin merkityksellisestä merkityksetöntä. Zero Dayssä saamme jälleen nähdä henkensä edestä karkuun juoksevat oppilaat. Kuulemme uudestaan ampumisen aiheuttaman kolkon kaiun. Viimeiset laukaukset eivät kuitenkaan aiheuta samaa ahdistuksen tunnetta kuin aiemmin. Tämä purkka on menettänyt makunsa.
Toimituskunnan keskiarvo: 2,8 / 4 henkilöä
Seuraava:
Isältä pojalle
Arvostelu elokuvasta Isältä pojalle.
Edellinen: Nainen kedolla
Arvostelu elokuvasta Nainen kedolla.
Tällä viikolla
Uusimmat
- Parthenope – Napolin kauneus ensi-ilta
- Aleksi Mäkelä ja Häjyt 2 haastattelu
- Häjyt 2 ensi-ilta
- The Gorge dvd
- Risto Räppääjä ja kaksoisolento ensi-ilta
- A Complete Unknown ensi-ilta
- Pyhän temppeliviikunan siemen ensi-ilta
- Film-O-Holic supistaa toimintaansa
- Onnen asiamies ensi-ilta
- Isoäidin miljoonat ensi-ilta