Viidakkokirja 2 kotikatsomo

Disneyn animaatioyksiköissä urakalla tehtailluilta jatko-osapiirretyiltä eivät ole säästyneet sen paremmin yhtiön uudemmat kuin vanhemmatkaan elokuvat, ne rakastetut ja ihan oikeasti klassikkostatuksensa ansainneet piirrosfilmit. Varsinkin viimeksi mainittujen kohdalla heppoisten ja hengettömien lisäosien tekeminen tuntuu silkalta voiton maksimoinnilta mahdollisimman helpolla ja halvalla.

Vuonna 2002 valmistunut ja tuolloin hetimiten niin teatterikierroksella piipahtanut kuin myös videolevitykseen päässyt Viidakkokirja 2 on katsottu aiheelliseksi pistää jo toistamiseen kaupan dvd-markkinoille, vaikkei tusinatuotteella ole juurikaan mainitsemisen arvoisia ansioita. Kaipa näille tyhjänpäiväisille jatko-osajulkaisulle piisaa joka tapauksessa ostajia Aku Ankan luvatussa maassa, jossa Disneyn nimi käsitetään – tai paremminkin väärinkäsitetään – ikään kuin automaattisesti jonkinmoiseksi takeeksi lastenpiirrettyjen laadusta.

Viidakkokirja 2:n animointi onkin aivan siedettävää, joskaan ei erityisen mieleenpainuvaa. Huolitellumpaa ja tasalaatuisempaa jälkeä nyt on kuitenkin saatu aikaan kuin monissa muissa Disney-piirrettyjen jatko-osissa. Tarinan tasolla ei ole vaivauduttu kehittämään mitään sen kummempaa, vaan köykäinen kakkososa ratsastaa täysin klassikkoesikuvansa maineella ja jatkaa satua siitä, mihin ensimmäinen, Rudyard Kiplingin romaanista aiheensa lainannut Viidakkokirja (1967) jäi.

Eläinten kasvattama Mowgli-poika asuu nyt viidakon laidalla olevassa kylässä, mutta sivilisaation velvoitteet ahdistavat ja tyttökaveri Shanti on lähinnä ikävä riippakivi villeyttä ja vapautta haikailevan nuoren miehen niskassa. Kaverin veri vetää viettämään huoletonta metsäläiselämää isäkarhu Baloon kanssa. Mowgli karkaa uudesta kotikylästään takaisin viidakkoon, jossa sekä poikaa että hänen peräänsä lähtenyttä Shantia vaanii vanha vihollinen, tiikeri Shere Khan.

Piirroselokuvan parasta antia ovat vanhallekin Viidakkokirjalle kunniaa tekevät musiikkinumerot, jotka hetkittäin svengaavat varsin mukavasti. Kerrassaan tympeää on puolestaan läpeensä konservatiivinen tapa esittää sukupuolia sekä karhun ja pojan muodostaman poikamieskaksikon hetkittäin jopa ällistyttävän misogyyninen sanailu. Ikäviä juttuja missä tahansa elokuvassa – saati sitten lapsille suunnatussa. Päällisin puolin harmittomalta näyttävä lastenviihde ei asenteellisuudessaan ja vanhoillisuudessaan olekaan lopulta harmitonta. Eikä hauskaa.