Vauvani mun ja sun kotikatsomo

Gary Oldmanin ja Skeet Ulrichin tähdittämä Vauvani mun ja sun edustaa samaa lajityyppiä kuin Coenin veljesten Arizona Baby eli tarinaa siitä, mitä käy kun rikolliset keikkuvat pienen lapsen kanssa. Heti kärkeen on kuitenkin sanottava, että Arizona Baby on paljon tasokkaampi elokuva mm. mainion dialoginsa ansiosta. Vauvani mun ja sun kannattaa katsoa vain, mikäli tykkää nauraa sille, kun Gary Oldmanin esittämä turjake hoitaa rektaaliärsytystään lainaamillaan huulirasvapuikoilla. Oldmanin ystäville tämä voikin toimia lähinnä kuriositeettina.

Elokuvan pääpari Billy Raedeen (Ulrich) ja Buford Dill (Oldman) ovat kasvatuslaitoksessa varttuneita orpoja. Buford on lapsuudesta lähtien seisonut aina Billyn rinnalla niin rötöksiä tehdessä kuin vankilareissuilla. Järjellä ei kumpaakaan ole siunattu. Erään vankeinkuljetuksen yhteydessä karkuun päässyt Billy päätyy sattuman kautta pienen vauvan huoltajaksi. Vauvansa kanssa Billy tutustuu trailereissa asuviin värikkäisiin tyyppeihin, joiden joukosta lapselle löytyy myös sijaisimettäjä. Kun Buford kuulee vauvasta, hän haluaa heti lyödä rahoiksi vauvan avulla, mutta Billy on kuitenkin jo kiintynyt vauvaan. Ongelmia tulee, kun vauvaa aletaan vaatia yllättävältä taholta ja Buford keksii toivottoman suunnitelman.

Elokuva on yhdistelmä ankeaa anaalikomediaa, ammattitaidottomien rikollisten sähläystä ja imelää tv-elokuvaa, jonka sanoma näyttää olevan, että sijaisvanhemmuuskin voi jalostaa paatuneesta nilkistä rakastavan isän ja että lapset kannattaa pitää itsellään köyhyydestä huolimatta. Myös romanttisia värinöitä ilmenee. Kokonaisuus ei vain onnu. Se on huonojen puujalkojen varassa.

Tällaiset tarinat perustuvat vauvan avuttomuuden ja toisaalta rupisen maailman holtittomuuden vastakkainasettelulle. Ne muistuttavat sikäli jonglöörin esitystä, että niiden tärkein jännite syntyy siitä, ettei vauvaa saa pudottaa maahan, vaikka sitä heitelläänkin sattumanvaraisesti sinne tänne. Naurakoon ken voi. Vaikeaa se on.