The United Way kotikatsomo

EM-kisojen jälkeistä jalkapallopuutosta lääkitsemään saapuu Mat Hodgsonin dokumentti The United Way (2021). Englantilaisen jalkapalloliigan työläisjoukkueesta sen kruununjalokiveksi nousseen Manchester United FC:n historiaan ja pelityyliin paneudutaan joukkueen sisältä käsin sen entisten johtajien, valmentajien sekä pelaajien kertomusten kautta.

Joukkueen historian kokoajana toimii sen suurimpiin pelaajiin kuulunut ja teatraalisesti näyttämöllä esiintyvä Éric Cantona, joka hyödyntää suvereenisti myöhempää näyttelijänuraansa. Muuten tyypillistä puhuvat päät rakennetta noudattava haastatteludokumentti käyttää paljon hienoa filmimateriaalia sekä valokuvia seuran historian keskeisimmistä tapahtumista, jotka on valikoitu dramatisoiden tunteellisen elokuvakerronnan palvelukseen.

Sotavuosien jälkeen käynnistyvä narratiivi keskittyy pääosin kahteen osa-alueeseen. Valmentaja-manageri Matt Busbyn nuorista koulupojista `Busby babes` vuosina 1945–1969 kokoaman joukkueen nostamiseen menestykseen uudella pelityylillä, united waylla. Toisena kiinnostuksen kohteena on Alex Fergusonin vaikeasti alkanut, mutta huipulle päättynyt valmentajakausi 1986–2013, jolloin hankitun Cantonan rooli punaisten paholaisten kantavana voimana korostui.

Näiden kahden menestyksen aikakauden yhdistämisessä ei täysin onnistuta vaan hyppäys Busbyn jälkeisestä ajasta ensin Cantonan hankkimiseen vuonna 1992 ja takaisin on dramaturgisesti kömpelöä vuosilukujen pyörittelyä. Ennen Fergusonia tiuhaan tahtiin vaihtuneiden valmentajien, kuten Tommy Dochertyn ja Ron Atkinsonin yksityiselämä sekä heidän alaisuudessaan pelaaminen taas kerrataan nopeammin.

Tarina joukkueen rakentamisesta kovalla työllä ja näyttämisen halulla liigan pohjalta sen kärkeen 1990-luvulla on innostava, mutta näkemyksenä melko yksinkertaistettu tiivistäen voittojen väliin jäävän pitkän hiljaisemman aikakauden vain muutamaan hetkeen. Unitedin historiaan vasta tutustuville monet joukkueen vaiheista jäävät auki. Ne taas tunteville dokumentti ei mene pelaajien kautta juurikaan syvemmälle vaikuttaen turhan pinnalliselta kenties vain sen intohimoisemmille kannattajille rakennetulta fanituotteelta.

Työläiskaupunkilaisen joukkueen eräänlaisen heimon tai perheen yhteisöllisyyttä korostetaan, mutta sen hengen luominen välittyy vain ajoittain pelaajien haastatteluista ei niinkään sen fanien kautta, jotka esitetään joko työväenluokkaisina tukijoina tai jalkapallohuligaaneina. Unitedin vaiheita käsitellään hieman osana Ison-Britannian 1970-luvun kulttuurihistoriaa lama-ajan ja musiikin rinnalla.

Unitedin pitkän historian aikana kohtaamien tragedioiden kuten British European Airwaysin Münchenin lento-onnettomuuden sekä pelillisten vastoinkäymisten painolasti voittojen taustalla korostuu. Dokumentin huipentaakin Unitedin suurin hetki Valioliigan, FA Cupin ja Mestarien liigan kolmoisvoitto kaudella 1998–1999. Yksittäisiin peleihin ja taktiikkaan keskittyminen jää näiden muutamien ratkaisevien pelien dramaattisen käsittelyn varaan ja hienojen maalien esittelyyn.

Punaisia paitoja vartioineita pelaajia muun muassa Bobby Charltonia, George Bestiä ja Cantonaa tuodaan kattavasti esiin. Vaikka kyseessä ei ole Cantonan oma tarina dokumentin keskittyminen häneen syö tehoja joukkueen yhteisöllisyyden sanomalta. Hänen jättämäänsä merkittävää perintöä nuorisojoukkueesta nousseille uusille pelaajille kuten David Beckhamille ei silti voi aliarvioida.

Laveaksi roikkupalloksi jäävä The United Way painottaa tragedioista saatua voimaa joukkueen yhteisöllisyyden ja voittojen taustalla. Pääosin laadukas dokumentti toimii parhaiten Manchester Unitedin historian merkkipaalujen tiivistäjänä jättäen joukkueen vähemmän menestyksekkään menneisyyden ja tulevaisuuden paljolti avoimeksi.