The Tower kotikatsomo

Etelä-Korean elokuvakenttä on 1990-luvun loppupuolelta alkaen ollut kiivaan nousujohteinen. Korealainen aalto on pyyhkäissyt läpi Aasian ja vaikutteet ovat levinneet länsimaihinkin asti. Suomessa eteläkorealaisia tuotantoja on totuttu näkemään kuitenkin lähinnä festivaaleilla, ja laajamittaiset teatterilevitykset ovat olleet meillä harvassa.

Tämä sama koskee myös 2012 valmistunutta The Toweria, joka sai Suomessa ensi-iltansa Night Visions -elokuvafestivaalilla. Katastrofielokuva oli hitti kotimaassaan ja on sen jälkeen kerännyt myös kiitettävästi yleisöä rajojen ulkopuolella.

Vuonna 2009 ilmestynyt Tidal Wave on tuntunut petaavan linjaa tuleville eteläkorealaisille katastrofielokuville. Siirtymä The Hostin kaltaisista hirviöelokuvista tuntuukin varsin luontevalta. Viime vuosina pinnalle on alkanut puskea tuotantoja, joissa luonnonkatastrofit tai laajat epidemiat näyttelevät pääosaa.

Genren juuret lepäävät kuitenkin 1970-luvun Yhdysvalloissa. The Towerin kohdalla jäljet johtavatkin nopeasti Hollywoodin sylttytehtaalle. Mallia on haettu genreklassikko Liekehtivästä tornista (1974)ja Ron Howardin Tulimyrskystä (1991). Lajityypin konventioille kumarretaan ahkerasti ja kokonaisuus on muutenkin tukahduttavan genreuskollinen. The Tower uhkuu korkeaoktaanista näyttävyyttä, ylidramatisointia ja uhrautuvaa sankarillisuutta. Jalostettu kokonaisuus ei omaperäisyydellä juhli, mutta tuotannollinen korkeatasoisuus antaa paljon anteeksi.

Sky Tower nimisessä pilvenpiirtäjässä syttyy avajaisiltana tulipalo, kun ilmassa pörräävä helikopteri iskeytyy rakennuksen seinästä läpi. Sisällä oleva ihmisjoukko taistelee liekkimeren pauloissa samalla, kun paikalle hälytetty palokunta pyrkii samaan tilanteen hallintaan.

Päähenkilöinä on yksinhuoltaja isä (Kim Sang-kyung), tämän lapsi (Jo Min-ah) sekä työorientoitunut palomies (Sol Kyung-gu). Muu hahmokatras jakautuu omaa etua tavoitteleviin paskiaisiin ja viattomiin uhreihin. Draama rakentuu romanssien, suojelevuuden ja marttyyrikuoleman varaan. Tunnelekaa heilutetaan ahkerasti ja välillä napakymppiin jopa osutaan.

Vaikka lainatut elementit tuntuvat peittävän alle teoksen kulttuuriset juuret, niin hetkittäin ohjaaja uskaltaa antaa omaäänisyyden hengittää. Monille eteläkorealaisille elokuville tyypillinen, jopa lapsenmielisyyteen asti kärjistetty, huumori on läsnä myös The Towerissa. Samoin Hollywoodin katastrofielokuvissa toistuva vahva uskonnollisuus joutuu epäsuoran pilailun kohteeksi.

Torni toimii myös yhteiskunnallisten rakenteiden peilinä. Ylempi porvarisluokka ja silmäätekevät pelastetaan liekkien keskeltä ensimmäisenä. Vähempiosaisten kohtalo on jäädä lieskojen keskelle kärventymään. Sosiopoliittinen kommentointi on varsin tavallista myös Hollywoodin elokuvakollegoiden keskuudessa, mutta onneksi The Towerissa tympeä alleviivaaminen jää marginaaliin.

Kerronta rakentuu pääasiallisesti tiukkojen tilanteiden varaan. Niissä on hyödynnetty korkean rakennuksen, ahtaiden tilojen ja tulisen pätsin synnyttämiä uhkakuvia. Hyvin tehdyt kohtaukset pitävät elokuvan jännitystä yllä kiitettävästi.

Ohjaajan aikaisempi elokuva Sector 7 keräsi laajalti kritiikkiä heikkotasoisten efektien takia. The Tower on tavallaan vastaus annettuun palautteeseen. Elokuvaa työstettiin jälkituotannossa useita vuosia, ja digitaalisissa tehosteissa käytettiin apuna monien Hollywood-tuotantojen parissa työskennellyttä Jeffery Jasperia. 10 miljoonan dollarin budjetilla tuotettu jälki on vakuuttavaa, ja elokuvalla olisi näyttävyytensä puolesta ollut perusteita saapua myös valkokankaalle.

The Towerissa on puolensa. Se on tuotantoarvoiltaan korkeaa, tulikiven katkuista attraktioviihdettä, jossa on iskevyyttä. Konventioissaan rimpuileva teos kärsii kuitenkin genrelle ominaisista ongelmista, ja mitä pitemmälle elokuva etenee sitä enemmän totutut kliseet alkavat ärsyttää. Muotista valettu lopputulos kestää kuitenkin kerta katselun.