The Double kotikatsomo

Agenttijännäreitä on tehty yksi jos toinenkin vuosikymmenien varrella. Monet niistä ovat heijastaneet oman aikansa ilmapiiriä, osa on pyrkinyt antamaan realistisempaa kuvaa vakoilun ja vastavakoilun maailmasta ja ylivoimainen enemmistö on keskittynyt puhtaaseen eskapismiin. Jos juoni on näennäisuskottava ja henkilöhahmot mielenkiintoisia, niin se riittää jo pitkälle.

Kaksoisagentit ovat agenttigenren yksi yleisimpiä mutta silti kiehtovimpia elementtejä. Sisäinen uhka lisää epävarmuuden ja jännityksen tuntua enemmän kuin pelkkä ulkoinen uhka. Tähän rakoon iskee myös Michael Brandtin elokuva The Double, jossa veteraaninäyttelijä Richard Gere esittää pitkästä aikaa toiminnan miestä, palveluksesta vetäytynyttä CIA-agenttia Paul Shepherdsonia. Shepherdsonin uran päävuodet kuluivat kylmän sodan aikana venäläisen salamurhaajan, Cassiuksen jahtaamisessa.

Vuosia myöhemmin Cassius näyttää tekevän paluun ja murhaa venäläismielisen yhdysvaltalaissenaattorin. Kun ei muu auta, niin Shepherdson maanitellaan takaisin eläkkeeltä ja hänen avukseen määrätään Topher Gracen esittämä nuori ja innokas FBI-tulokasagentti. Asetelma olisi melkoisen kaavamainen, ellei lähes joka agentilla olisi useita tarkoitusperiä ja kaksoisrooleja. Kaksoisrooleja on oikeastaan yksi liikaa, sillä loppupuolella paljastuvan kaksoisagentin rooli ja toiminta ovat lähellä kaataa jo ennestään hataran juonellisen korttitalon.

Geren roolisuoritus yksinäisen oloisena, synkeänä ja vaarallisena mestariagenttina tarjoaa piristävän poikkeuksen Geren tyypillisistä roolisuorituksista ja romanttisen veijarimaisista maneereista. Liam Neesonin Taken-henkiseen tylyn jämptiin eläkeläismaskuliinisuuteen Gere ei yllä, mutta tarvittaessa henki lähtee vastustajilta rivakasti ja hahmoa ympäröi melankolinen surumielisyys, joka heijastaa petoksen ammattilaisen sisäistä tyhjyyttä.

Pohjimmiltaan teos on rutiinilla suht sujuvasti tehtyä perustason jännäriviihdettä, joka ei suuremmin säväytä suuntaan eikä toiseen, vaikka esimerkiksi takaa-ajetun jahtaamiset jalan ja autoilla onkin tehty kohtalaisen jäntevästi. Tekijät ovat myös viisaasti ymmärtäneet, ettei löyhistä aineksista ja kaksoisrooleista riitä loputtomiin venytettävää. Elokuva onkin kestoltaan varsin napakka ja tarina päättyy puolessatoista tunnissa. Kahteen tuntiin venytettynä käsissä olisi ollut ehtaa yhden tähden moskaa, mutta tiiviimpi formaatti antaa myös lihaa tai vähintäänkin vähän jänteitä tarinaluurangon luiden ympärille.

The Doublen katsoo kertaalleen läpi perustason jännäriviihteenä, mutta niin kaksinen ei kaksoisagenttitarina ole, että The Doublen pariin välttämättä tarttuisi toiste.