Suurin heistä ei olekaan rakkaus vaan kosto

Netflix-elokuva The Devil All the Time keskittyy Arvin Russeliin, jonka vanhempien, ottosisaren ja näiden elämiin vaikuttavien ihmisten yhteen nivoutuvia kohtaloita valotetaan monessa eri kerroksessa epälineaarisesti etenevässä juonessa. Arvin kantaa isänsä traumoja ja äitinsä inhimillisyyttä koettaen selvitä elämässään eteenpäin. Tapahtumat sijoittuvat Virginian takapajukkoon, joka näkyy ja kuuluu puheissa ja asenteissa. Sotaa käydään kaukana kaikesta sen kummitellessa koko ajan taustalla, ja pyssyt paukkuvat omankäden oikeudessa myös paikallisilla tapahtumapaikoilla.

The Devil All the TimeJotta en paljastaisi juonenkäänteistä liikaa, sanottakoot elokuvan vahvimpien teemojen olevan koston kierre sekä uskonnon väärinkäyttö. Tiukka kristillisyys nousee elokuvassa monessa kohtaa esiin traumatisoiden hahmoja toisen perään, toisten käyttäessä sitä toiveen välikappaleena paremmasta ja toisten oikeuttaen sen kautta omat kauheat tekonsa. Näistä syntyy omana oikeutena pidettyä kostoa, jonka vanhemmat siirtävät lapsilleen, ja siten koston kierre ei koskaan katkea. Aikuisten ahdistus jatkaa elämäänsä näiden jälkeensä jättämissä sukupolvissa.

Uskonto näyttäytyy elokuvassa vinksahtaneita ihmisiä ruokkivana voimana, joka jakaa kuolemaa ympärillään. Ihmiset eivät pelastu, vaan käyvät lankeemukseen itsensä edellä luullen olevansa kaikkivoipia. Uskonto synnyttää vihaa ja traumaa, joka jälleen nivoutuu tarpeeseen kostaa oma paha olonsa toiselle. Paholainen on elokuvan nimen mukaisesti läsnä koko ajan ihmisessä itsessään.

The Devil All the TimeJumalanpelon ja koston ahdistamat ihmisparat eivät kykene tuntemaan iloa. Elokuvassa ei juurikaan hymyillä Arvinin äitiä Charlottea lukuun ottamatta, vaan tunteiden kirjo rajoittuu lähinnä himoon, ahdinkoon ja suruun. Tässä kuitenkin on rajoituksena se, että vain miehet tuntevat himoa, ja naisille on varattu vain ahdistus ja suru, jonka miehet siirtävät elokuvan naisille tekojensa kautta.

Miehen ja naisen rooli näyttäytyy käsikirjoituksessa epäinhimillisenä Avaran luonnon seuraamisena. Miehet omistavat naiset, joita he puolustavat muilta himojensa ajamilta miehiltä, jotka haluavat joko naida tai loukata näitä naisia. Kuitenkaan mikään ei ole koskaan miesten itsensä vika, vaan vika on aina siinä kohteessa, jolle tehdään pahaa, oli kohde sitten alistettu nainen tai toinen mies.

The Devil All the TimeAjankuvan asenne paistaa hyvin vahvasti elokuvasta, ja se saa pohtimaan sukupuolten tasa-arvoa toiselta kannalta. Valitettavasti joissakin takapajuisemmissa paikoissa tilanne ei ole vielä kuusikymmentä vuotta myöhemminkään sen suuremmin muuttunut, joten siinä on yksi pähkinä purtavaksi katsojalle elokuvan päätteeksi.

Juoni etenee puun juurakon tavoin yhdistyen lopulta ylöspäin kohoavaan runkoon, joka nivoo eri koukerot yhteen. Sen sijaan, että elokuva saisi tästä mahtipontista voimaa käyttäen sitä tehokeinona, juoni lipuu hitaasti kuin aallokko valtameressä. Tämä hidastempoisuus kostautuu moniulotteisen juonen kompastuskiveksi, sillä elokuva kaipaisi ripeämpää tahtia pitääkseen katsojan koko ajan penkin reunalla.

The Devil All the TimeElokuvan vahvinta antia on ehdottomasti väkevä näyttelijäjoukko. Erityisesti uusimmista Spider-Maneista tuttu Tom Holland loistaa Arvin Russelin roolissa. Hän saa hyvin tukea Arvinin isän Willardin roolia väkevöittävältä Bill Skargårdilta (tuttu It -elokuvaremakeista) sekä naisiin menevän limaisen pastorin roolia mehevöittävä Robert Pattinsonilta. Pelkästään tämä kolmikko tekee elokuvasta vilkaisemisen arvoisen. Harmillisesti Chris Evansin paikkaama Sebastian Stan ei saa tarpeeksi ruutuaikaa loistaakseen, vaan jää irralliseksi hahmoksi saamatta sen suurempaa motivaatiota olla elokuvassa mukana.

Ohjaaja Antonio Campos näyttää elokuvassa kykyjä hyvästä näyttelijöiden ohjaamisesta, mutta juoni kaatuu valitettavasti omaan mahtipontisuuteensa. On hyvä pohjustaa juonta ja hahmoja, mutta liiallinen pitkittäminen valitettavasti rokottaa pohjustamisen ja epälineaarisen juonen toimivuutta. Campos on silti vielä varsin tuore ohjaaja, jolla on takanaan vain muutama pidempi ohjaustyö, joten jään kiinnostuneena odottamaan uutta materiaalia häneltä.

Donald Ray Pollockin vuonna 2011 julkaistuun samannimiseen kirjaan perustuva elokuva käyttää hyväkseen kertojaääntä. Hauskan yksityiskohdan kirjailijan huomionosoitukseksi on hänen palkkaamisensa elokuvan kertojaääneksi. Pollockin ääni käy erinomaisesti rauhallisena tyynnyttämään tarinansa surumielistä kakofoniaa.

* * *
Arvostelukäytännöt