Shelter kotikatsomo

Sana persoona tarkoittaa alun perin naamiota. Sen taakse ihminen piilottaa itsensä suojatakseen sisimpäänsä maailman pahuudelta. Naamiot vaihtuvat kantajansa kasvoilla tilanteen mukaan niin tiuhaan, että on mahdotonta sanoa, kuka on todellinen minä. Henkilöllisyys on monien persoonien summa.

Tämänkaltaisista psykologisista rakennuspalikoista koostuu Shelter. Ohjauksesta vastaa ruotsalainen kaksikko Måns Mårlind – Björn Stein. Ajatus siitä, että multipersoonallisuudesta voimaansa ammentavan kauhutrillerin ohjaajan tuolilla istuu kaksi ihmistä, on kieltämättä hieman huvittava. Mutta mikäpäs siinä, jos lopputulos on näinkin sujuvaa seurattavaa.

Cara Harding (Julianne Moore) on huippuluokan rikospsykiatri toisessa polvessa. Miehensä väkivaltaisen murhan jälkeen hän on jäänyt yksin huolehtimaan pienestä tytöstään. Eräänä päivänä hän saa isältään hoidettavakseen potilaan (Jonathan Rhys Meyers), jonka henkilöllisyys tuntuu olevan jakautunut useamman persoonan kesken. Lisäksi Cara alkaa uskoa, että nämä henkilöt ovat joutuneet henkirikoksen uhreiksi. Alkaa tummasävyinen henkilöllisyyksien ja murhamysteerivyyhdin selvittäminen.

Shelterissä on lähtökohtaisesti ainekset hyvään jännityselokuvaan. Käsikirjoitus sisältää kiinnostavia henkilöhahmoja, joita on tuomassa eloon erinomainen näyttelijäkaarti. Michael Cooneyn kirjoittama tarina ei paljasta kaikkea kerralla vaan tarjoilee psykologisen palapelin palasia tasaiseen tahtiin, aina loppukuvaan asti. Cara Hardingin seurassa katsoja kulkee paitsi ihmismielen synkimpiin kerroksiin myös uskonnollisten kysymysten äärelle.

Shelter putoaa samaan Aasian suunnasta tulleeseen kauhuelokuvagenreen kuin vaikkapa The Ring (1998/2002). Molempia elokuvia yhdistääkin tuottaja Mike Macari, jonka nimellä myös Shelteriä markkinoidaan. Elokuvan lähtötilanne on hyvinkin lujasti kiinni nykyaikaisessa tieteellisessä maailmankatsomuksessa. Kohtaus kohtaukselta pinnalle alkaa nousta uskonnollissävytteisiä teemoja, jotka haastavat elokuvan päähenkilöt pohtimaan henkimaailman asioiden vaikutusta tapahtumiin. Yliluonnollinen kauhu väreilee taustalla koko ajan.

Näyttelijäntyö on vahvaa näyttöä takuuvarmoilta ammattilaisilta. Julianne Moore tekee tarkan kuvan sisäisesti rikottuna mutta suoraselkäisenä Carana. Frances Conroyn esittämästä rouva Bernburgista tulee väistämättä mieleen näyttelijän Mullan alla -sarjassa esittämä hahmo Ruth Fisher. Tämä ei sinänsä haittaa, sillä viittauksen suunta on ehdottoman oikea. Jonathan Rhys Meyersin näyttelemä potilas toimii koko elokuvan dynamona. Meyers on oikea sekoitus malttia, vaarallisuutta ja äkkivääryyttä, jotta koko hänen nahkansa sisällä vellova populaatio herää eloon.

Uskottava siirtyminen psykologisesta trilleristä yliluonnollisen kauhun puolelle on vaikeaa, eikä se Shelteriltäkään täysin ongelmitta onnistu. Elokuva ei myöskään tarjoile mitään uutta lajityyppinsä fanittajille. John Frizzellin säveltämällä musiikilla on iso rooli elokuvan tarinankerronnassa, mutta siitäkin tulee turhan helposti mieleen teinikauhuklassikko Halloweenin (1978) riipivä tunnelmointi.

Shelterin vahvuudet palautuvat kaikki lopulta hyvin kirjoitettuun tarinaan ja mielenkiintoisiin henkilöhahmoihin. Nämä kunnossa olevat perusasiat nostavat elokuvan kuin elokuvan lähes automaattisesti pykälän verran tusinatuoteosaston yläpuolelle.