Selliä kullekin kotikatsomo

Aina eivät ne niin sanotut jenkkileffatkaan ole jättibudjetilla operoivia mammutteja eivätkä komedialliset elokuvat laskelmoitua ylikaupallista huttua, vaikka sellaiseenkin ennakkoluuloiseen harhakäsitykseen turhan usein törmää itse itsensä taide-eliittiin kohottaneen wannabe-älymystön parissa. Esimerkiksi Jesse Bagetin käsikirjoittama ja ohjaama Cellmates eli Selliä kullekin on intiimi, pienen budjetin ja pienen porukan toteuttama teos. Budjettia on ollut käytössä pari miljoonaa dollaria. Mokomalla summalla isot starat eivät Hollywoodissa tule edes asuntotraileristaan ulos.

Selliä kullekin on ensisijaisesti lämminhenkinen komediallinen draama yhden miehen eli Leroy Lowen (Tom Sizemore) sisäisestä matkasta. Ulkoisesti hän ei mihinkään matkustakaan koska on teljettynä vankilaan vääristä mielipiteistään eli niin sanotusta vihapuheesta. Ku Klux Klanin päällikkönä toiminut Leroy on vankkumaton valkoisen ylivallan kannattaja, jolla vankilatuomio vain vahvistaa omaa marttyyriasemaa tuomion alussa. Sellikumppani kun sattuu olemaan simppeli hännystelijä.

Kaikki kuitenkin muuttuu, kun sellikaveri vaihtuu suupalttiin meksikolaiseen siirtolaistyöläiseen Emilioon (Hector Jimenez). Lisäksi pitkien kuukausien kuluessa vankilan kaunis meksikolaissiivooja Madalena (Olga Segura) alkaa viehättää jäyhän Leroyn silmää pikku hiljaa yhä enemmän, vaikka Madalena ei puhu englantia eikä Leroy espanjaa.

Tarinan lähtökohta on hieman naiivi ja epärealistinen, eli rasistiksi lapsesta asti kasvatettu ja rasistina koko ikänsä elänyt Ku Klux Klanin entinen johtajakin voi löytää sisältään myötätuntoa ja rakkautta maahanmuuttajia kohtaan kunhan vain tutustuu näihin ja viettää aikaa näiden kanssa. Varsinkin kun elokuvan meksikolaiset ovat toinen toistaan sydämellisempiä ja uutterampia eikä positiivinen asenne petä millään valkoisten rasistien kaltoin kohtelusta huolimatta.

Ihan näinhän se ei mene, sillä tosielämässähän monet ennakkoluulot usein vaihtuvat vahvistetuiksi ja kokemusperäisiksi näkemyksiksi puolin ja toisin. Stereotypioita ei voi yleistää joka yksilöön, mutta eivät ne tyhjästä synny varsinkaan rikollisen populaation osalta. Ainakaan amerikkalaisvankilat eivät ole järin tunnettuja rodullisesta harmoniastaan. Harvassa rapakontakaisessa vankilassa nautitaan monikulttuurisesta onnelasta, jossa mukavat mustat, lupsakat latinot ja nauravat natsit pitävät toisiaan kädestä kiinni ja laulavat kumbalayaa.

Selliä kullekin ei kuitenkaan ole mikään sosiopoliittinen propagandateos, jonka tarkoituksena olisi saarnaten tuputtaa Hyvien Ihmisten^(Tm) edustamien asenteiden paremmuutta, eikä sitä sellaisena tule arvottaakaan. Pikemminkin teos on omanlaisensa vankilavariaatio buddy-moviesta, jossa kahdesta täysin erilaisesta miekkosesta tulee puoliväkisin parhaita kaveruksia. Tarinan kehityskulku on sopivan hillitty, ja lisäksi Tom Sizemoren äreän äkeä mutta samalla sympaattinen roolihahmo pysyy riittävän kärttyisänä loppuun asti asenteiden lientymisestä huolimatta, eikä henkilöhahmon kehityskaari tunnu liian sokeriselta ja epäuskottavalta.

Hector Jimenezin esittämä Emilio jää kuitenkin lopulta statistin rooliin ja muiden näyttelijöiden varjoon. Elokuva olisikin kaivannut karismaattisempaa vastapoolia Sizemoren esittämälle jääräpäälle. Parhaan sivuroolin tekeekin arvostettu luonnenäyttelijä Stacy Keach, joka esittää jämäkkää, mutta omituisen fiksaation perunankasvattamiseen kehittänyttä vankilanjohtajaa. Hänen rehevä hahmonsa tuo sopivasti väriä ja tarvittavaa absurdia outoutta elokuvaan.

Selliä kullekin on mielenkiintoinen pientuotanto, jossa olisi ollut vielä hiomista ja jonka ideoita olisi voinut kehitellä pidemmällekin, mutta jossa on kuitenkin sydäntä mukana ja jonka päänäyttelijä Sizemore tekee hyvää jälkeä. Lisäarvoa tarinalle tuo Jesse Bagetin kyky karsia elokuvastaan ylimääräistä tyhjäkäyntiä. Elokuva on vain 82 minuuttia pitkä, mikä on tarinan kaaren kannalta juuri sopiva mitta.