Rommel – Aavikkokettu kotikatsomo

Sotamarsalkka Erwin Rommel (1891–1944) sai lisänimen Aavikkokettu johdettuaan Saksan aavikkosotaa huomattavan taitavasti Afrikassa toisen maailmansodan aikana. Niki Steinin ohjaama tv-elokuva Rommel – Aavikkokettu on kuitenkin saanut sikäli harhaanjohtavan suomalaisen nimen, että se ei kerro ollenkaan Afrikan kampanjoista vaan keskittyy Rommelin viimeisiin vaiheisiin Manner-Euroopassa sodan ratkaisuvaiheissa.

Rommel asetettiin Ranskaan vastaamaan sen puolustuksesta liittoutuneiden todennäköisen maihinnousun varalta, ja todennäköisyys muuttui ennen pitkää todellisuudeksi. Tehtävä oli alun perinkin lähes mahdoton, sillä Atlantin vallin rakentaminen oli propagandapuheista huolimatta pahasti kesken. Lisäksi Rommel aavisti aivan oikein, että liittoutuneita olisi mahdoton enää lyödä takaisin, jos he saisivat luotua sillanpääasemat. Tässä Rommelia kuitenkin vastustettiin, ja lopputulos on tunnettu.

Elokuva ei keskity niinkään sotimiseen vaan pyrkii luomaan Erwin Rommelista henkilökuvan ja luotaamaan miehen persoonaa tämän viimeisten elinkuukausien aikana. Kuten tiedetään, Hitlerhän pakotti Rommelin tappamaan itsensä myrkyllä lokakuussa 1944 epäiltyään tätä osallisuudesta Hitlerin salamurhayritykseen.

Teos pyrkii henkilökuvan luomisen ohella myös luotaamaan Rommelin lähipiiriä ja heidän osallistumistaan Hitlerin vastaiseen salaliittoon. Rommel ei elokuvan tulkinnan mukaan osallistunut salaliittoon eikä halunnut Aatua murhattavan vaan passitettavan oikeuden eteen, mutta hän ei myöskään ilmiantanut upseeritovereitaan eikä mitenkään estänyt hanketta.

Ulrich Tukurin jäyhän vähäeleisesti tulkitsema Rommel kuvataan kurinalaiseksi kunnian mieheksi, joka oli ennen kaikkea sotilas viimeiseen asti. Suhde omaan poikaan oli suojelevan etäinen, mutta sotilailleen Rommel oli kunnioitettu isähahmo. Rommelhan ei koskaan kuulunut natsipuolueeseen ja hän kielsi muun muassa joukkojaan teloittamasta vankejaan vaikka sellainen käsky oli annettu. Koska Rommel oli niin erinomainen taktikko ja pidetty sotilas, hän sai enemmän pelivaraa. Kunnia sai hänet tekemään parhaansa puolustaakseen Saksan alueita, vaikka hän hyvin tiesi, että peli oli jo menetetty.

Tukur tulkitsee sinänsä oikein Rommelia hyvin stoalaisena ja ilmeettömänä varsinkin upseerien seurassa, mikä heijastaa todenmukaisesti aikalaisten käyttäytymistä. Draamaelokuvan kannalta tämä on kuitenkin varsin haasteellinen metodi, ja seurauksena on välillä puhuvia päitä sotapalavereissa. Rommel olisi voinut elokuvallisesti toimia paremmin, jos näkökulma olisi ollut alun perinkin dokumentaarisempi. Dokumentiksi se kelpaisi monin osin jo nyt, sillä elokuvan miljöö ja lavastus ovat hyvin autenttisia, eikä historiallisista yksityiskohdista ole poikettu.

Vaikka teos onkin draamana hieman tasapaksu, niin sotahistoriallisena ajankuvana se on kiinnostava ja huolella tehty. Vaikka tarina ei lopulta syväluotaakaan Rommelin persoonaa syvällisemmin kuin mitä ennen on nähty, niin se kuitenkin kertaa onnistuneesti Normandian puolustuskamppailut saksalaisten näkökulmasta ja kuvastaa Wehrmachtin upseerien parissa silloin vallinneita ristiriitaisia mielialoja. Elokuvan tapahtumat ovat monella tavalla hyvä esimerkki siitä, mihin liian sokea usko komentoketjuun ja hierarkiaan voi johtaa.