Reeker kotikatsomo

Kauhuelokuvalla menee juuri nyt hyvin. Uusia tuotantoja ja uudelleen filmatisointeja valmistuu tasaiseen tahtiin ja hittejäkin mahtuu joukkoon. Valitettavasti Reeker, Dave Paynen esikoisohjaus, ei tuo muuta kuin yhden nimekkeen lisää kauhuelokuvahyllyyn.

Genreleffan tekemisen taito on siinä, että samalla kun ylläpitää perinnettä, tuo jotakin omaa, hienovaraisesti uudistavaa ja oivaltavaa mukaan. Toimivia elementtejä ei kannata sorkkia liikaa. Katsojan odotukset tulee lunastaa reseptillä: jotakin vanhaa, jotakin uutta, jotakin lainattua ja jotakin veristä.

Kauhulle sopivan asetelman saa rakennettua heittämällä joukon teinejä syrjäiseen paikkaan ja estämällä heitä pääsemästä sieltä pois. Uskottavuus ei näissä juonenkäänteissä ole totutusti ollut mikään välttämätön edellytys. Reekerissä joukko reiveihin matkalla olevia teinejä jumittaa salaperäisesti tyhjentyneeseen autiomaamotelliin vailla viestiyhteyksiä ulkomaailmaan.

Tällä totutulla tekniikalla saadaan rajattua kerrontaa ja voidaan keskittyä oleelliseen. Viimeistään Scream-sarjan jälkeen kauhun harrastajille on ollut harvinaisen selvää, mikä on pelin henki: miten ja missä järjestyksessä henki henkilöistä erkanee. Reeker kehittelee kauhua tutusti välähdyksinä, outoina ääninä ja painostavammaksi ja paranoidimmaksi kehittyvällä tunnelmalla.

Variaation mahdollisuus tarjoutuu tällaisessa tiukan kaavan kauhussa oikeastaan vain siinä, kuka teinejä teurastaa, millä tavalla ja miksi. Reekerin tappaja on kalman löyhkää ympärilleen levittävä vertauskuvallinen kuolema, joka käyttelee inhan kuuloista ja rumaa jälkeä tekevää poraa. Tämän jahdin parissa kuluu valtaosa elokuvasta. Lopun käänteet tuovat sitten näppärällä selittämisellä vastauksen kysymykseen miksi ja saavat katsojan kelaamaan kuolemat mielessään uudemman kerran. Valitettavasti vain tämäkin jippo on nähty tusinasti aikaisemmin.

Reeker kiinnostanee vain vannoutuneita kauhun harrastajia. Heillekään elokuva tuskin onnistu tarjoamaan tarpeeksi uutta ja kiinnostavaa kierrettä genren peruselementteihin. Elokuva on tehty halvalla ja sen huomaa lopputuloksesta. Ohjaaja Payne on työllistänyt itsensä myös käsikirjoittajana, leikkaajana ja vieläpä säveltäjänäkin.

Tynkäkestossakin on liikaa löysää. Kuva on latteaa ja suttuista, kerronta kankeaa ja staattisiin yleiskuviin liiaksi jämähtelevää. Efektibudjetin pienuutta joudutaan peittelemään kömpelöillä ratkaisuilla. Lopputuloksena on liian tuttu ja turvallinen tuote, kauhuna innostamaton katselukokemus.