Puzzle kotikatsomo

Italialaisten giallo-elokuvien genre ei ole kaikille elokuvaharrastajille mitenkään oletusarvoisesti tuttu, mutta onneksi maahantuoja tarjoaa ytimekkään määritelmän. Giallot ovat "tyypillisesti väkivaltaisia kosto/rikostarinoita, joissa veri virtaa, musiikki on psykedeelistä ja tissejä nähdään liberaalilla otteella".

Uuden, giallo-elokuviin keskittyvän sarjan avaus Puzzle – L’Uomo senza memoria ei kaikkia edellä mainittuja kriteerejä täytä. Musiikki on tiheätunnelmaista mutta traditionaalista aikalaismusiikkia – eikä niitä tissejäkään nähdä, ei liberaalilla otteella eikä itse asiassa ollenkaan. Verta nähdään harvoissa shokkikohtauksissa, mutta muuten punanestettä säästellään. Pohjimmiltaan Puzzle onkin psykologinen trilleri, jossa eurooppalainen tyylittely nivoutuu varsin onnistuneesti kovaksikeitetyn dekkarin perinteeseen.

Miltei vuoden sairaalassa viettänyt Ted (Luc Meranda) on menettänyt täysin muistinsa. Tuntemattomat miehet uhkailevat hänen ja Sara-vaimon (Senta Berger) henkeä, ja Tedin todellinen henkilöllisyys vaikuttaa olevan väkivaltainen ja valonarka. Alkuasetelman yhtäläisyydet Robert Ludlumin Medusan iskuun (kirjoitettu 1986, filmattu ensimmäisen kerran 1988) ovat yllättävän suuret, joten kenties Ludlumkin näki elokuvan englanniksi dubatun version.

Duccio Tessari rytmittää elokuvansa taiten. Nopeatempoisen alkukohtauksensa jälkeen elokuva hidastaa tietoisesti tahtiaan, vain tiivistyäkseen taas loppua kohden. Trillerin suurimmaksi vahvuudeksi nousee Portofinon pikkukylän viehättävän miljöön ja ahdistavien muukalaisten kontrasti. Tedin ystäväksi itseään väittävä George (Bruno Corazzari) syyttää Tediä valehtelusta. Saran liiankin lipevä lääkäriystävä Reinhardt (Umberto Orsini) puolestaan häärii jatkuvasti pariskunnan liepeillä.

Avioparin tutustuminen toisiinsa uudelleen on tehty realistisesti. Saralle Ted on tutuista kasvoistaan huolimatta kauan poissa ollut muukalainen, ei hänen muistamansa aviomies. Kuten oikeassakin elämässä, ihmissuhteet eivät ole itsestäänselvyyksiä. Paljasta pintaa ei ole siis tiedossa eikä aviollisia velvollisuuksia suoriteta, mikä Hollywood-trillerien päälleliimattuihin seksikohtauksiin tottuneille voi tulla yllätyksenä.

Pääsääntöisesti hyvin polulla pysyvä elokuva lipsahtelee muutaman kerran henkilöiden kohdalla. Sara on alussa aivan liian luottavainen ja naiivi, vaikka hänen taloonsa on murtauduttu säännöllisesti ja väkivaltaisesti. Paikallista kyläpoliisiakaan ei työnteko näytä suuremmin kiinnostavan, edes veritekojen ja onnettomuuksien jälkeen. Vaikka on selvää että alueella liikkuu vaarallinen hullu, Sara jätetään turhan usein yksin vastaanottamaan tappouhkauksia.

Hairahduksista huolimatta "Italian Brian De Palma" -fiilis on ajoittain vahva, tosin De Palman Tappavan tunnustuksen (1980) partaveitsen heiluttelut ovat velkaa Tessarille, ei toisin päin. Yllättävänä käänteenä loppupuoliskolla pärähtää vieläpä käyntiin joka puutarhurin apuväline Homelite. Giallo-perinnettä kunnioittava moottorisahaepisodi on kieltämättä aavistuksen verran yliampuva ja koominen, mutta reipas irrottelu on piristävämpää kuin mitä tympeän kliseinen pyssynpaukuttelu olisi ollut.