P.S. kotikatsomo

P.S.:n alkuasetelma kuulostaa tutulta. Nainen luulee kohdanneensa kuolleen rakastettunsa uudelleensyntyneenä. Tosirakkauteen tarjoutuu toinen mahdollisuus. Uusi erä pelissä, jonka piti olla jo ohi. Mieleen tulee samankaltaiselle lähtökohdalle rakentuva, maineikkaampi Birth, joka on sekin vuodelta 2004. Yhteneväisyys lienee kuitenkin sattumaa, ja sattuman ja kohtalon mahdollisuuksilla leikittelee myös P.S.

Pääosassa Laura Linney tulkitsee keski-ikää lähestyvää Louisea, joka työskentelee Columbian yliopistossa maalaustaiteen opiskelijavalintojen parissa. Eräs hakijoista sävähdyttää häntä, sillä tällä on miltei sama nimi kuin hänen ensirakkaudellaan. Luonnossa F. Scott (Topher Grace) muistuttaa traagisesti kuollutta nuorukaista vielä enemmän. Ainekset merkilliselle suhdesopalle ovat valmiit, ja Louise lähtee leikkiin itseään parikymmentä vuotta nuoremman miehen kanssa.

Vanhemman naisen ja nuoremman miehen suhteessa sinällään ei ole – tai ei ainakaan pitäisi olla – enää mitään sellaista, mikä saisi katsojia kohottamaan kulmakarvojaan. Sen sijaan suhteen perusta herättää kysymyksiä sen eettisyydestä. Voiko Louise lähestyä nuorta F. Scottia vain siksi, että hän näkee tässä toisen henkilön? Entä mitkä ovat taiteilijanalun motiivit yliopiston valta-asetelmien viidakossa?

Rakkaussuhteen yliluonnollinen lähtökohta tuo mieleen Birthin lisäksi elokuvan Ghost – näkymätön rakkaus (1990), mutta nyt henkimaailmaan ei heittäydytä yhtä lennokkaasti. Erääksi P.S.:n ongelmista muodostuukin se, ettei rohkeaan alkuun ole uskallettu lähteä täysillä mukaan. Avoin pohdiskelu jää sivuun, ja samalla kyseenalaistuu elokuvan uskottavuus.

Alku kuvataan hyvin ulkokohtaisesti. Louisen teini-iän rakkaudesta ei kerrota katsojalle juuri mitään, mikä vaikeuttaa samastumista nopeasti liikkeelle lähtevään tapahtumasarjaan. Louisen hermostuneesta käytöksestä tulisi lukea tämän mielenliikkeet, mutta ilman pohjustusta hänen reaktionsa vaikuttavat yliampuvilta. Elokuvan edetessä käsikirjoituksen puutteet tulevat yhä selkeämmin esille. Ihmissuhdedraamaan ei ole osattu keskittyä tehokkaasti, ja juoni haarautuu kauas ytimestä. Kun romanssia hämmentämään ajautuvat myös Louisen ystävätär ja ex-aviomies, on lopputuloksena sekavaa tavaraa. Niin yleensä käy, kun kokkeja tai raaka-aineita on liiaksi.

Näiden tuntemusten jälkeen dvd:n lisämateriaalit yllättävät. Leikkauspöydältä löytyy parikymmentä minuuttia lopullisesta versiosta poistettuja kohtauksia, joista valtaosan olisi suonut päätyneen varsinaisen elokuvan puolelle. Ne valottavat Louisen ja ensimmäisen Scottin suhdetta ja olisivat tehneet kokonaisuudesta jouhevamman. Alkupuolen myötähäpeää aiheuttava rakastelukohtauskin olisi tuntunut hivenen verran perustellummalta.

Ohjaaja Dylan Kidd palkittiin esikoisohjauksestaan Roger Dodger Venetsian elokuvajuhlilla vuonna 2002. Sittemmin hänellä on ollut vaikeuksia lunastaa lupaustaan tulevaisuuden tekijänä. Vaatimattomaksi meriitiksi jää myös P.S., jonka käsikirjoituksen Kidd on itse muokannut Helen Schulmanin romaanin pohjalta. Suomessa vakuuttavuus riittää vain videolevitykseen.

Suurimmaksi ilonaiheeksi muodostuvat kaiken keskellä näyttelijäsuoritukset. Laadukas kaarti ponnistelee parhaansa mukaan kokonaisuuden puutteista huolimatta. Hieman ihmetyttää, miten kovan luokan ammattilaisia on saatu mukaan näin keskinkertaiseen tuotokseen. Kokenut Linney on loistanut valkokankailla viime vuosina esimerkiksi Menneisyyden otteessa (2003) ja Kinseyssä (2004), josta hän sai Oscar-edokkuuden. Luontevan tulkinnan nuoresta taiteilijasta tekee Grace, joka todisti jo Trafficissa (2000) pystyvänsä kasvamaan suuren kankaan kokoiseksi kasvoksi pitkästä 70’s Show -televisiourastaan huolimatta. Karismaattinen Marcia Gay Harden on saanut osakseen erityisen höpsön sivuroolin itseriittoisena muka-parhaana ystävänä.

Tutkimattomat ovat Hollywoodin tiet. Jälleen kerran mysteeriksi jää, miksi tämänkaltaisiin hutaisuihin kulutetaan aikaa ja rahaa, kun samanaikaisesti voitaisiin luoda jotakin aidosti koskettavaa.