Pohjolan enkeli kotikatsomo

Jean-Michel Roux’n dokumenttielokuva Pohjolan enkeli (2017) rakentuu Hugo Simbergin vuoden 1903 klassikkomaalauksen Haavoittunut enkeli ympärille. Elokuvan varsinainen aihe löytyy kuitenkin syvemmältä suomalaisesta mielenmaisemasta. Ranskalainen elokuvaohjaaja ja käsikirjoittaja Roux tarkastelee Suomea ulkopuolisen silmin ja löytää jotakin poikkeuksellista kansallisesta melankoliasta, hiljaisuudesta ja tavasta kohdata kärsimys. Suomen itsenäisyyden juhlavuonna 2017 ensi-iltansa saanut Pohjolan enkeli kuului Suomi 100 -hankkeen ohjelmistoon.

Elokuvan kerronta rakentaa idyllistä mutta maanläheistä kuvaa suomalaisuudesta. Mukaan on valittu niin taiteilijoita, pappeja, saamelaisia, tutkijoita kuin myös lapsia, jotka kaikki tulkitsevat maalausta omasta elämästään käsin. Dokumentin episodimainen rakenne pysähtyy jokaisen henkilökohtaisen tarinan kohdalle. Ratkaisu toimii mallikkaasti vahvistaen katsojalle käsitystä siitä, että yksi kuva voi synnyttää loputtoman määrän merkityksiä.

Roux onnistuu sitomaan helposti hajoavan kokoelman irrallisia haastatteluja yhteen elokuvan seesteisen rytmin ja hillityn visuaalisen ilmeen kanssa. Pohjoisen luonto, sumuiset maisemat ja pitkät hiljaiset otokset luovat lähes unenomaiselta tuntuvan tunnelman. Elokuvan kuvauksessa korostuvat suomalaiselle kulttuurille ominainen melankolia, mutta mukana on myös lämpöä ja hengellisyyttä, mikä saa surumielisyyden tuntumaan jopa levolliselta. Hätäilemätön kuvaus vaatii katsojalta kärsivällisyyttä, ja voi tuntuakin paikoin puuduttavalta.

Pohjolan enkeli tähtää pysäyttämään katsojan ajatuksiensa pariin, missä piilee niin elokuvan vahvuus kuin myös sen haaste. Roux tavoittelee perinteisen dokumentaarisen draamankaaren sijaan vahvaa kokemusta ja tunnetilaa. Vaikka yksittäiset keskustelut ovat kiinnostavia, elokuva alkaa ajoittain toistaa itseään, kun samoilla teemoilla katetut tarinat toistavat ennalta arvattavasti toisiaan.

Dokumentin vahvuus perustuu sen kykyyn tehdä klassikkotaideteoksesta elävä tuomalla abstraktit sisällöt lähelle katsojan henkilökohtaista kokemusmaailmaa. Haavoittunut enkeli esitetään kollektiivisena tunnetilana, joka puolestaan näyttäytyy peilinä suomalaiselle kansalliselle identiteetille. Näin ollen elokuvan ei tarvitse selittää suomalaisuutta, jota teoksen tunnelma rakentaa itsessään erilaisten audiovisuaalisten elementtien saattelemana. Samalla katsoja alkaa pohtia omia tulkintoja: kuka enkelihahmo oikeastaan on, ja miksi sitä kannetaan?

Pohjolan enkeli ei vaadi katsojaa ymmärtämään Simbergin teosta “oikein”, vaan kannustaa pohtimaan ja syventämään omia tulkintoja. Samanaikaisesti elokuva rakentaa oivaltavan sillan taidemaalauksen ja suomalaisen identiteetin välille. Paikoin nämä yhteydet tuntuvat kuitenkin mukailevan liikaa katsojan odotuksia tehden elokuvan rytmistä lattean. Vaikka juoni rakentuukin maalauksen ympärille, elokuvan sanomassa on kyse siitä, miten suomalaiset kansakuntana etsivät merkitystä kärsimykselle, kuolemalle ja toivolle. Kokonaisuutena Pohjolan enkeli on ajatuksia herättävä matka suomalaisuuden ytimeen.